Viime kesänä Yleisradion ympärillä velloi kohu moniäänisyydestä, objektiivisuudesta ja näiden yhteensopivuudesta. Väittelyssä toistuivat tutut syytökset siitä, etteivät journalistit pyri enää olemaan entiseen tapaan objektiivisia ja että nykyjournalismi on muuttunut aktivismisiksi, joka pyrkii informoimisen sijaan vaikuttamaan.
Vaikka pintatasolla kiistellään objektiivisuudesta tai sen puutteesta, hahmotan taustalla paljon laajemman, yhteiskunnallisiin arvoihin liittyvän kiistan.
Tutkija Daniel Hallin esittää, että yhteiskunnallinen ympäristö määrittää vahvasti, miten journalistien odotetaan lähestyvän tiettyjä aiheita ja näkökulmia. Hallin erottaa kolme kehää: konsensuksen, oikeutetun erimielisyyden ja poikkeavuuden. Jokaiseen näistä sisältyy erilainen näkemys siitä, missä määrin journalismin tulisi kehälle sijoittuvia aiheita käsitellessään olla objektiivista, tasapuolista ja moniäänistä.
Konsensusaiheisiin journalistien ei odotetakaan suhtautuvan objektiivisesti. Ne nähdään itsestäänselvyyksinä, ja journalismin sallitaan jopa aktiivisesti toimia niiden edistämiseksi. Esimerkiksi demokratiaa käsiteltäessä emme odota, että studiossa olisivat edustettuina muiden hallintomuotojen, kuten monarkian tai diktatuurin, kannattajat. Myös vaikkapa kansallis- ja paikallisylpeyden osoittaminen sallitaan, eikä edes lehden nimen vaihtaminen urheilumenestyksen kunniaksi herätä protesteja objektiivisuuden hylkäämisestä.
”Konsensuksen ala tuntuu kaventuvan jatkuvasti. Uhkakuvana on, että yhteinen journalistinen julkisuus rapautuu ja yleisö jakautuu seuraamaan avoimen poliittisia tiedotusvälineitä.”
Oikeutetun erimielisyyden piirissä olevat aiheet puolestaan nähdään kiistakysymyksinä, joita käsitellessä journalisteilta odotetaan korostettua neutraaliutta ja tasapuolisuutta. Esimerkiksi talouspolitiikan suunnasta keskusteltaessa ainoastaan oikeistolaisia tai vasemmistolaisia näkemyksiä sisältävä juttu herättää nopeasti vastalauseita objektiivisuuden ja vaihtoehtoisten äänien puutteesta.
Poikkeavuuden kehän aiheet nähdään nimensä mukaisesti poikkeavina ja epänormaaleina. Tällaisia aiheita ja näkemyksiä journalismin sallitaan käsitellä joko kauhistellen, naureskellen tai tirkistellen. Olennaista on, että niitä ei esitetä hyväksyttävinä tai vakavasti otettavina, oli kyse sitten ufouskovaisista tai uusnatseista.
Hallinin oivallus on, etteivät näiden kehien rajat ole pysyviä vaan niistä käydään jatkuvaa yhteiskunnallista kamppailua.
Kehäteoria luotiin kuitenkin kuvaamaan tilannetta, jossa journalistien, yleisön ja yhteiskunnan arvopohja ja käsitykset ovat suhteellisen yhteneväisiä. Mitä moninaisemmiksi, hajanaisemmiksi ja äärimmäisemmiksi näkemykset muuttuvat, sitä hankalampaa kehien välillä luoviminen on.
Tästä seuraa perustavanlaatuisia erimielisyyksiä siitä, miten journalismin pitäisi lähestyä, käsitellä ja arvottaa eri aiheita.
Pitäisikö esimerkiksi koronarokotuksiin kielteisesti suhtautuvia käsitellä vakavasti otettavina skeptikoina vai hörähtäneinä foliohattuina? Normalisoivatko monisuhteisuudesta tai seksityöstä kertovat ilmiöjutut jotakin poikkeavaa, jota ei pitäisi hyväksyä? Ovatko ympäristönsuojelu, koulukiusaamisen ehkäisy tai rasismin vastustaminen asioita, joiden puolesta journalismin on hyväksyttävää ottaa kantaa, vai täytyykö niihin säilyttää objektiivinen etäisyys?
Nykyisenkaltaisen journalismin suurin tulevaisuuden haaste onkin, miten puhutella uskottavasti entistä sirpaloituneempaa yleisöä ja voittaa sen luottamus ympäristössä, jossa konsensuksen ala tuntuu kaventuvan jatkuvasti. Uhkakuvana on, että yhteinen journalistinen julkisuus rapautuu ja yleisö jakautuu seuraamaan avoimen poliittisia tiedotusvälineitä, mikä puolestaan kiihdyttää polarisaatiota entisestään.
Moniäänisyyden pohtiminen on siis vasta hyvä alku. Edessä on vielä paljon vaikeita arvokeskusteluja, joita journalismi ei voi sivuuttaa vain vetäytymällä objektiivisuuden taakse.
