Yllätyin iloisesti, kun luin marraskuussa Helsingin Sanomista otsikon, jossa puhuttiin teini-ikäisten koronatartunnoista. Uutinen itsessään suretti, mutta sanavalinta oli ilahduttava poikkeus. Teini-ikäinen on loistava sana, jota pitäisi käyttää enemmän. (Surkuhupaisaa on, että oivallan tämän siinä vaiheessa, kun olen jo vaihtamassa työpaikkaa pois nuortenmedia Demin toimituksesta!)
Sana teini on kielteisesti latautunut: se tuntuu määrittelevän ihmisen kaikkien murrosikään kuuluvien stereotypioiden mukaan. Teini-ikäinen kohtelee kohdettaan neutraalimmin. Sanassa on parasta sen tarkkuus: kirjaimellisesti englannin kielen teen viittaa 13–19-vuotiaisiin.
Tarkkuutta tarvitaan koronauutisoinnissa kertomaan, leviääkö virus peruskoulussa, toisella asteella, korkeakouluissa vai kenties työelämässä olevien nuorten aikuisten keskuudessa. Lisäksi tarkkuus on tarpeen, kun halutaan ymmärtää nuorten kohderyhmää ja suunnitella heitä puhuttelevaa journalismia. Jos puhutaan epämääräisesti nuorista, helposti myös ajatellaan laiskasti.
”Journalistisia sisältöjä konseptoidessa pitää olla selvää, ketä tavoitellaan. Ei ole vain yhtä nuorten yleisöä.”
Tuloksena on sisältöjä, joita lapset eivät ymmärrä, jotka näyttävät teini-ikäisten mielestä lapsellisilta ja joista nuoret aikuiset ajattelevat, että olisipa tällaista ollut silloin, kun minä olin lapsi.
Olen nähnyt vuosien varrella tällaisia esimerkkejä niin teini-ikäisille suunnatussa tietokirjallisuudessa, sanomalehtien nuorten palstoilla, tv-ohjelmissa kuin järjestöjen vaikuttamiskampanjoissa. Sisältö voi olla loistavaa, mutta se on paketoitu niin, että kohderyhmä jää hämäräksi.
Kieltä on ehkä ”tuunattu” nuorisoslangilla ja ulkoasua ”piristetty” hassuilla kuvituksilla. Lapsekkaat visuaaliset valinnat on yksi tehokkaimmista keinoista karkottaa teini-ikäisten kohderyhmä. Se viestii, ettei nuoria yleisöjä oteta vakavasti.
Nyt kun mediatalot ovat innostuneet joukolla tekemään lapsille uutisia, asia on ajankohtainen yhä useammassa toimituksessa. Apu Juniori, HS Lasten uutiset ja Hufvudstadsbladet tavoittelevat alakouluikäisiä.
Myös teini-ikäiset ja parikymppiset ansaitsevat heitä puhuttelevia uutissisältöjä, vaikka eivät ehkä olekaan maksukykyisin kohderyhmä. Onneksi Yle perustaa vuodenvaihteessa Nuorten uutistoimituksen alle 30-vuotiaille.
Ensikuulemalta kohderyhmä kuulostaa mahdottoman laajalta, mutta yksikön nimestä huolimatta toimitus puhuu erikseen koululaisista ja nuorista aikuisista. 15-vuotiaan ja 30-vuotiaan elämäntilanne ei ole samanlainen – vain tapa kuluttaa mediaa on samantyyppinen.
Journalistisia sisältöjä konseptoidessa pitää olla selvää, ketä tavoitellaan. Ei ole vain yhtä nuorten yleisöä.
Lopuksi vielä listaan meille kaikille kelpo sanoja tilanteisiin, joissa ”nuori” ei kerro tarpeeksi: teini-ikäisen lisäksi voi käyttää sanoja lapsi, yläkouluikäinen, toisen asteen opiskelija, parikymppinen, kolmekymppinen ja nuori aikuinen. Ja meitä, jotka emme nuoria ole, voi minun puolestani kutsua aikuisiksi.
