On lohdullista huomata, että The Economistin kaltaisessa julkaisussa tehdään mokia, jotka johtuvat tietokoneohjelmien hankalakäyttöisyydestä. Visuaalinen datajournalisti Sarah Leo kirjoitti Mediumissa, mikä meni pieleen infografiikassa, joka kuvasi brittien mielipidettä Brexit-päätöksen järkevyydestä.
Kuvaajan oli tarkoitus kertoa, miten näkemykset muuttuivat vuosina 2016–2018. Graafissa risteili kaksi kaoottisen näköistä viivaa, joista pystyi hyvällä tahdolla päättelemään, että Brexitiä virheenä pitävien määrä oli ajan myötä kasvanut. Oli myös mahdollista tuijottaa visualisointia ja nähdä siinä kaksi sinne tänne pomppivaa viivaa.
Kuvaajassa ei ollut varsinaista asiavirhettä. Dataa oli paljon ja se oli syötetty järjestelmään oikein, mutta lopputulos ei onnistunut viestimään, mikä oli olennaisinta.
Toisinaan tietokone auttaa visualisoinnin sössimisessä, mutta varsinainen syypää löytyy aina näppäimistön käyttäjästä.
Kaikki tämä johtui siitä, että graafi oli tehty ohjelmistolla, joka ei osannut laskea ja piirtää siloitettua käyrää, joka tuo näkyville trendin yksittäisten mittausten takana. Visualisaation tekijä oli päätynyt valitsemaan vääränlaisen esitysmuodon siksi, että työkalu teki sen helpoksi. Vaan ei syytä huoleen: nykyään jokainen Economistin visuaalinen journalisti osaa piirtää siloitettuja käyriä, Leo vakuuttaa.
Toisinaan tietokone auttaa visualisoinnin sössimisessä, mutta varsinainen syypää löytyy aina näppäimistön käyttäjästä.
Erilaisten infografiikoiden nyrkkisäännöt ovat varmasti tulleet tutuiksi useimmille. Esimerkiksi se, että y-akselin arvojen pitää alkaa aina nollasta: jos piirtää vierekkäin kaksi palkkia, jotka esittävät lukuja 65 ja 67, on hämäävää panna ne alkamaan kohdasta 60, jolloin palkit kattavat välit 60–65 ja 60–67. Silloinhan pikaisesti katsottuna näyttää, että 5:n ja 7:n välillä on valtava ero, 40 prosenttia. Oikeasti kyseessä on 65:n ja 67:n välinen ero, vähän yli 3 prosenttia.
Joskus on kuitenkin tarpeen painottaa juuri tuota pientä eroa, kirjoittaa Mediumissa Rosamund Pearce, The Economistin visuaalinen datajournalisti hänkin. Kaikki riippuu journalistisesta harkinnasta – onko juuri tässä tapauksessa olennaista painottaa lukujen yhteneväisyyttä vai eroa?
Samaa harkintaa on tehtävä myös tekstissä. Voi kirjoittaa, että seitsemän on 40 prosenttia enemmän kuin viisi, tai että viisi on 30 prosenttia vähemmän kuin seitsemän. Valitsin edellä sen esitystavan, joka sai eron tuntumaan suuremmalta.
Pearcella oli mielessään toinenkin tapaus, jossa akselin ei tarvitse alkaa nollasta: vertailulukujen esittäminen, mistä asuntojen tai ruokakorien hintakehitys on tyypillinen esimerkki. Näissä tapauksissa ensimmäisen mittauksen arvoksi annetaan 100 pistettä (tai prosenttia), ja olennaista on näyttää muutokset suhteessa siihen eikä nollaan.
Myös karttojen piirtämisessä voi mennä harhaan. Yksi syy on se, että niiden piirtäminen käy aiempaa helpommin. Silti kartat eivät ole paras keino kaiken maantieteellisen informaation esittämiseen, kirjoittaa Financial Timesin visuaalinen journalisti Steven Bernard.
Hänen mukaansa kartta on parhaimmillaan, kun se näyttää maantieteellisesti leviäviä muutoksia, kuten puolueiden ääniosuuden jakautumisen. Jos kuitenkin valitaan perinteinen karttapohja ja väritetään Suomen tapauksessa kunnat eniten ääniä saaneen puolueen mukaan, ei kartta kerro puoluemieltymyksistä vaan siitä, millaiset pinta-alat eri kunnilla on. Tällöin on parempi käyttää kartogrammia, jossa kuntien koko havainnollistaa väkilukua, ei kunnan pinta-alaa.
Karttojen käyttöä vaikeuttaa myös se, että ne pitäisi saada toimimaan printtiaukeaman lisäksi kännykän näytöllä. Silloin viestiä on tiivistettävä entisestään, mikä ei toisaalta ole huono idea koskaan – no, ainakaan melkein koskaan.
Näin vältät visualisoinnin sudenkuopat
1. Mieti, mikä ydinviesti visuaalisen esitystavan pitää lukijalle välittää.
2. Luonnostele graafeja käsin tai taulukkolaskennassa, varsinkin jos lukuja on paljon. Ensimmäinen idea ei aina ole paras.
3. Useimmiten kannattaa käyttää kaksiulotteisia kuvaajia, sillä 3D-palkit lähinnä sotkevat asiaa.
