Neuvostotrubaduuri Vladimir Vysotski kirjoitti 1970-luvulla laulun, joka voisi kertoa tästä ajasta. Kappaleessa Pravda i Lož Valhe houkuttelee Totuuden kotiinsa, anastaa tämän vaatteet, kellon ja henkilöpaperit ja alkaa kiertää maailmaa Totuutena esiintyen. Kukaan ei enää erota näitä kahta toisistaan.
Juuri näin näyttää käyneen Venäjällä. Journalistisen tiedon levittäminen Ukrainassa käydystä sodasta on tehty mahdottomaksi. Valtion tv-kanavat suoltavat uutisiksi naamioitua propagandaa, jota moni uskoo mieluummin kuin omia ukrainalaisia sukulaisiaan. Hallinnon suosio kasvaa.
Samaan aikaan EU-päättäjät ovat turvautuneet valtiosensuuriin venäläisen propagandan leviämisen estämiseksi. He vaikuttavat uskovan, etteivät EU-kansalaiset osaa erottaa Venäjän valeuutisia todenmukaisesta journalismista.
Kaikki tämä kertoo, miten haavoittuvaista journalismi on. Yleisön silmissä sen luotettavuus nojaa usein ulkoisiin tunnusmerkkeihin kuten uutismuotoon, virallisiin lähteisiin tai valokuviin tapahtumien keskeltä.
Nämä on helppo anastaa valheen käyttöön.
Journalismin luotettavuuden ydin ei kuitenkaan ole ulkokuoressa vaan siinä, miten lopputuotteen eli jutun totuus tuotetaan. Tutkija Heikki Kuutti kutsuu sitä journalistiseksi totuusprosessiksi. Siinä faktojen keräämisen lisäksi arvioidaan niiden olennaisuutta ja merkitystä.
”Länsimaissa instituutiot ovat nauttineet korkeaa luottamusta vain koska ovat instituutioita, mutta nyt niiden pitäisi pystyä kertomaan, miksi niihin tulee luottaa.”
Yleensä nämä journalismin tukipuut jätetään jutuissa näkymättömiin. Neutraalissa uutisessa hankitut ja olennaisiksi todetut tiedot tarjoillaan tiiviissä paketissa. Tällaisessa muodossa yleisöllä on vain vähän mahdollisuuksia arvioida tietojen todenmukaisuutta tai olennaisuutta.
Kun kansalaisjournalisti – esimerkiksi tubettaja – selvittää jotain asiaa, hän toimii useimmiten toisin. Hän kertoo askel askeleelta, mitä tekee ja miksi. Ammattilaisesta tämä voi tuntua piinalliselta, mutta se lisää tiedonhankinnan avoimuutta ja sitä myötä uskottavuutta.
Myös epävarmuuksia on uutisjournalismissa vaikea kommunikoida, sillä se vaatii tilaa ja rikkoo jutun yhtenäisyyttä. Se voi kuitenkin tehdä jutusta iskunkestävän: jos ette usko, lukekaa Helsingin Sanomien Paavo Teittisen tutkivia juttuja.
Aivan mahdotonta yleisön on arvioida jutun tietoja, kun toimitus vetoaa omiin, nimeämättömiin lähteisiinsä. Jos yleisö ei tiedä, miksi lähteisiin tulisi luottaa tai edes montako näitä on, jää jäljelle vain luottamus kyseiseen toimittajaan, mediaan ja journalismiin. Näitä ei kannata ottaa annettuina.
Länsimaissa instituutiot ovat nauttineet korkeaa luottamusta vain koska ovat instituutioita, mutta nyt niiden pitäisi pystyä kertomaan, miksi niihin tulee luottaa.
Vysotskin kappaleessa Totuutta puolustaa enää yksi friikki, jonka mukaan Totuus voi voittaa vain, jos se oppii toimimaan kuin Valhe. Tällä kyynisellä neuvostonäkemyksellä on nykyäänkin kannattajansa, mutta ei sitä suositella voi.
Sen sijaan yleisölle pitäisi pystyä kertomaan, että journalismi on muutakin kuin vaivattoman näköinen paketti. Yleisö arvostaa toimittajien työtä, jos vain pääsee näkemään sen.
Journalismin läpinäkyvyyden lisäämisen pitäisi olla 2020-luvun keskeinen kehityskohde kaikissa toimituksissa.
