Sulje

Tulevan ennustaja, olevan tunnustaja

Tietokirjailija ja Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Timo Paukku tahtoo kertoa lukijoille tulevaisuudesta. Kuva: Touko Hujanen

Tiedetoimittaja kirjoittaa tulevaisuudesta, koska siellä hän – kuten muutkin – elää loppuelämänsä.

Olen vuoden 2012 töistä vapaalla, koska halusin tehdä kirjan tulevaisuuden tekniikoista. Ja sain siihen tilaisuuden.

Teen kirjaa tekniikoista, jotka näkyvät jo 2020- tai 2030-luvulla arjessa melko varmasti. Lapsillesi ne ovat silloin jo kuin happi, jota hengittää. Niin itsestäänselvyyksiä, ettei niitä edes mieti.

Sellaista on esimerkiksi kaikki tekniikka, joka perustuu algoritmeihin, laskentaohjelmiin: pian Suomessakin kolariuutiset syntyvät tietokoneiden uumenissa. Osa kirjan aiheista on jo täällä, kuten pilvipalvelut. Siis meillä on käytössämme Amazon, Google, ja Haminan datakeskus. Mutta paljon on tulossa.

Vielä on kolme kuukautta jäljellä. Elämä etenee kuin opiskelija-eläkeläisellä. Saa herätä milloin haluaa, ja tehdä missä haluaa, kiitos sylimikron ja sen akunkeston.

Tavallaan työstän kirjaksi ylijäämiä yli 20 vuoden töistä. Lehteen ei sopinut läheskään kaikki, mitä toimituksen kaappeihin kertyi.

Mutta samalla on kehkeytynyt – ainakin sisäinen – varmuus siitä, mihin maailma on menossa. Siksi halusin tehdä kirjan.

 

Kustantamossa kaksi tuntia on kaksi viikkoa. Siellä on omat julkaisujononsa. Pitää vain jaksaa odottaa.

Kirjaa on kiva tehdä. Kirjoittamiselle on tilaa lopultakin lähes loputtomiin. Asioita voi perustella rivitolkulla ja tekemisille riittää aikaa. Muille eli kollegoille ei tarvitse perustella tai myydä mitään.

Ei kokouksia, ei talon sisäisiä myyntipuheita. Ei outoja käänteitä jutunteossa. Ainoastaan kustantaja sorkkii juttua. Hän on nyt diktaattori eikä se uutis- tai toimituspäällikkö.

Kirjan d-line toki vilkkuu, mutta kaukana horisontissa. Hitaasti se muistuttaa lopusta. Vain seuraava kustantajan tapaaminen hoputtaa hieman eteenpäin.

Enää en yhtään ihmettele, että apurahoja jaetaan aina vuodeksi, ei puoleksi. Parisataa sivua vaatii aina aikansa.

Loppuviilaus on ilkeintä. Olen nyt siinä vaiheessa. Tietokone auttaa vain hieman, kun se lajittelee sanoja hakemistoon. Esimieheni pisti aikoinaan julmasti suoraan uutuuskirjan roskiin, jos siinä ei ollut hakemistoa.

Kirjan kohtalo on digitaalisessa maailmassa epäselvä, mutta kirjaa tekee aina ensisijaisesti itselleen. Kun se on valmis, toteuttaa melko yleisen toimittajan haaveen. Lopulta käsissä on se oma kirja.

 

Mitä toimittaja voi oppia kirjan tekemisestä? Lehtityö ja kirjan kirjoittaminen ajavat samaa baanaa, mutta sanomalehti on kiihdytyskaistalla.

Kun eurooppalaisilta kysyttiin kesällä 2010, mitä he haluavat lukea sanomalehdistä, 63 prosenttia kertoi haluavansa urheilu-uutisia, mutta peräti 75 prosenttia sanoi haluavansa tietää tieteen ja teknologian uusimmista saavutuksista.

Tulevaisuuden seuraaminen ei silti kuulu päiväjournalismiin. Ei ainakaan sellainen, joka ulottuisi seuraavien vaalien yli.

Tiede kuuluu uutisrintamassa eturiviin, kun Fukushimassa räjähtää. Ja kun avaruuden sankari Neil Armstrong kuolee. Tai kun James Cameron matkaa sukellusveneessä syvimmälle ikinä. Tai kun tsunamin anatomia pitäisi selittää.

Sanomalehdissä muutosten pitäisi näkyä ensin juuri tiedesivuilla. Tulevaisuudesta kiinnostuneet, lukekaa siis tiedesivuja – jos kustantajat antavat niiden säilyä.

 

Tiedetoimittaja katsoo aina seuraavan Rion ja Sotšin taakse.

Suomessa on helppoa olla tiedetoimittaja siinä mielessä, että aiheita vyöryy maailmalta. Kaikesta tekniikasta ja keksinnöistä Suomeen tulee yhä 99 prosenttia ulkoa. Tässä ammatissa kannattaa siis tiirailla ulkomaisia tieteen huippulehtiä ja verkkopalveluja.

Tiedetoimittajaa innostaa halu kertoa ensimmäisten joukossa tekniikoista, jotka leviävät arkiseen käyttöön. Sellaisista, joista syntyy todellinen villitys: internet, datapilvet, geenihoidot ja Hubblen kuvat. Me toimittajat olemme yhtä tiukasti uusien tekniikoiden vaikutuspiirissä kuin muutkin.

Tiedetoimittaja kai ajattelee, että kun tulevasta kertoo, ihmiset osaavat ennakoida sitä omassa arjessaan. Joku lukija voi jopa herkistyä bisnesideaan.

Tiedetoimittaja tekee juuri sitä, mistä lehtitalojen johtajat toitottavat juhlapuheissa: taustoittavat, syventävät tietoa ja laittavat asiat yhteyksiinsä.

Vasta sitten sen kertovat kirjat.

 

Kuka?

  • Timo Paukku, pian 51-vuotias Helsingin Sanomien tiedetoimittaja.
  • Valmistuin Sanomain toimittajakoulun 11. kurssilta keväällä 1987. Olin kuulemma kertonut jo lukiossa parille kaverille uratoiveista. Halusin ”isona” paitsi toimittajaksi, myös tiedetoimittajaksi. Itse en tätä muista.
  • HS:n tiedesivut aloitti omana liitteenään marraskuussa 1989, ja HS:n tiedetoimittaja Risto Varteva otti minut apupojakseen. Pääsin hyvään oppiin. Riston punakynä pyyhki tekstejäni matkan varrella tiuhaan. Hän perehdytti minut myös kääntämiseen.
  • Pieniä pätkiä lukuun ottamatta olen työskennellyt HS:n tiedetoimituksessa 1989–2011.
  • Vuodeksi 2012 sain Koneen Säätiön apurahan kirjaan, joka kertoo tulevaisuuden tekniikoista.

 

Vinkit

  • Suora sanajärjestys ja lyhyet lauseet.
  • Viisi lausetta per kappale. Enintään kahdeksan sanaa per lause.
  • Ei passiiveja. Etsi lauseelle tekijä. Ei lauseenvastikkeita. Käytä vilkkaita liikuttavia verbejä.
  • Vältä olla-verbiä. Keksi tilalle vahvoja verbejä, jotka kuljettavat tekstiä.
  • Pilko yhdyssanoja jos voit. Vältä erityisesti kolmi- tai neliosaisia, pitkiä yhdyssanoja.
  • Kielletyt sanat: tapahtuma, toiminta, tilanne, prosessi, järjestelmä, systeemi, on ollut olemassa… ne on hylättävä löysinä.
  • Sanojen tilkkeet pois: jo, ehkä, -han, -hän, -kin.
  • Luen juttuni ainakin 10 kertaa läpi. Joka kerralla siitä löytyy hieman korjattavaa.
Kommentit