Sikainfluenssarokotus on osaltaan aiheuttanut narkolepsian puhkeamisen kymmenille lapsille ja nuorille. Tutkimustulosta selitettiin toimittajille Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tiedotustilaisuudessa 1. helmikuuta.
Tunnelma on sähköinen. Toimittaja nostaa käden ylös ja kysyy: ”Pekka Puska, pyydättekö anteeksi lasten vanhemmilta?”
Kokeneen virkamiehen kasvoilla välähtää hämmennys. Puska kuitenkin pyytää anteeksi laitoksen puolesta todeten ”olevansa pahoillaan”. Seuraavana päivänä lehdessä haastatellut vanhemmat toteavat, ettei pelkkä anteeksipyyntö riitä. Jokainen meistä ymmärtää, ettei mikään anteeksipyyntö tai rahakorvaus voi korvata oman lapsen sairastumista.
Toimittajana ja journalismin tutkijana tällainen journalismi kuitenkin hämmentää. Toimittaja istutti sanat Puskan suuhun, minkä jälkeen vanhemmat saatiin sopimaan lehden käsikirjoittamaan tarinaan. Tarinaa täydensi aukeaman kuva sairastuneesta lapsesta. Oliko tältä lapselta kysytty, millaista roolia hän haluaa lehden näytelmässä esittää?
Tarinan jatko-osa esitetään lehden keskustelupalstalla, jolla kysytään, uskovatko lukijat rokotteen aiheuttaneen narkolepsian. Mitä uskomista on asiassa, jonka tieteellinen tutkimus on osoittanut todeksi?
Tällaiseksi on mennyt terveysjournalismi. 2000-luvulla terveydestä on tullut suomalaisten tärkein arvo. Oma napa on ohittanut maailmanrauhan. Monelle terveyden vaalimisesta on tullut uskonnon harjoittamiseen verrattava elämäntapa.
Tiedotusvälineet ruokkivat hartaudenharjoituksia läskikapinoillaan ja suurimpien pudottajien valmennusleireillä. Tipaton tammikuu on yhtä kelpo jutunaihe kuin terassikauden avaus.
Kun terveydestä on tullut uskonto, terveysjournalismiksi ei enää riitä tieteen opinkappaleiden levittäminen, vaan juttuihin tarvitaan moraalinen ote. Tiede onkin uskonasia, jolloin ratkaisevaa on, miten minä siihen suhtaudun. Kuten uskonnollisissa liikkeissä aina, valtavirrasta erottautuu uskonlahkoja, jotka julistavat oman uskonsa puhtaimmaksi. Jotkut terveysuskovaiset kieltävät hiilihydraattien syönnin, toiset vastustavat rokotuksia. Autuaita ovat vain oman uskon harjoittajat.
Uskonsodat ovat yhtä hyvä bisnes kuin mikä sota tahansa. Läskisota on erityisen hyvä bisnes. Huonon omantunnon herättäminen hyvää tarkoittavan valistuksen nimissä pistää vauhtia tämän ajan anekauppaan. Terveysvaikutteiset elintarvikkeet, kuntoiluvälineiden tuote-esittelyt tai ihailevat laihtumistarinat istuvat mainiosti median ansaintalogiikkaan.
Ihmiselämän haurauden ja kehon haavoittuvuuden ymmärtäminen on nykyihmiselle vaikeaa. ”Minähän tein kaiken ihan oikein” kummastelee vakavasti sairastunut ihminen. Uskonnonharjoituksella ei voi lunastaa taivaspaikkaa eikä huipputerveillä elämäntavoilla välttää sairastumista ja kuolemaa.
Kohuilla, pelotuksilla tai syyllistämisellä ratsastava terveysjournalismi hukkaa hyvän ytimensä. Toimittajat ovat tarinoillaan antaneet kasvot ennen vaietuille ja hävetyille sairauksille sekä rakentaneet yhteistä kieltä potilaiden ja lääkärien välille. Terveysjournalismi tarvitsee osaajia ja heille aikaa tehdä työtään valistuneella ja yhteisöllisyyttä rakentavalla tavalla.
