Suomalaisissa mediataloissa on viime vuosina herätty huomaamaan tarinoiden tenho. Suuri osa kirjoittavista toimittajista lienee jo saanut jonkinlaista kertomisen koulutusta. Tarinalliseen otteeseen pyrkivissä jutuissa on silti useita tyypillisiä ongelmia.
Kaikki paukut aloitukseen. On loogista aloittaa harjoitteleminen alusta. On siis opittu, että jutussa pitää olla vetävä aloitus. On harjoiteltu kuvailevaa kerrontaa ja treenattu tunnelman luomista.
Tuloksena on valitettavan usein se, että kerronnalliset ambitiot on ladattu pariin ensimmäiseen virkkeeseen, jonka jälkeen jutun kerronnallisuus laskee kuin lehmän häntä. Lopputeksti rakentuu rutinoituneesti tahdilla kaksi virkettä ja sitaatti. Ja huonoimmassa tapauksessa aloituskin on…
Kahvila-aloitus. Jokainen on varmasti lukenut kuppeihin kilahtelevista lusikoista ja päähenkilöstä, joka purjehtii paikalle myöhässä, mutta silti ah, niin hehkeänä, ja istahtaa vastapäiselle tuolille jakamaan kiehtovaa analyysia työstään ja ihmissuhteistaan.
Kahvila-aloitus kuuluu tyypillisesti naistenlehtiin, mutta näkee sitä muuallakin. Kahvila on neutraali tapaamispaikka, ja jos juttuun halutaan saada ympäristönkuvauksen avulla tunnelmaa, ainoaksi mahdollisuudeksi jää kuvata kahvilaa.
Entäpä jos jutunteon saisikin sovittua jonnekin muualle? Pelaako haastateltava golfia? Lähde caddieksi kierrokselle. Harrastaako haastateltava ratsastusta? Mene seuraksi tallille. Paitsi persoonallisempaa ympäristönkuvausta, saatat saada myös uusia haastateltavia, joilla voi olla paljon annettavaa juttuun.
Joka tapauksessa on parempi saada päähenkilön läheisiä kertomaan päähenkilöstä kuin ryhtyä itse tekemään…
Suvereenia tulkintaa. Kertova juttu ymmärretään joskus tilaisuudeksi tehdä vapaata tulkintaa kohteesta, ikään kuin tarinallista journalismia ei koskisi sama vastuu kuin muutakin journalismia.
Sain aikanaan tappouhkauksen, kun kuvailin Helsingin Sanomissa, että Meri-Rastilan talot näyttivät etäisyyden päästä legomaailmalta. En kadu tuota tulkintaa, sillä en usko, että Meri-Rastila otti tulkinnasta pahasti nokkiinsa. Muuan asukas kyllä otti.
Sen sijaan ihmisten toiminnan tulkitsemisessa on syytäkin olla tarkkana. Kaikenlainen keittiöpsykologisointi kannattaa jättää minimiin.
Paras turva on antaa päähenkilön tarkistaa juttu ja olla vastaanottavainen palautteelle. Joskus palaute voi yllättääkin. Esimerkiksi Hjallis Harkimolla ei kuulemma ollut mitään sitä vastaan, että Panu Räty kuvaili häntä kahdelle raajalle nousseeksi jyrsijäksi.
Mutta nokkelimmatkaan oivallukset eivät pelasta juttua, jossa…
Ei ole asiaa. Yhä näkee vasemmalla kädellä tehtyjä kepeitä palstantäytejuttuja, jollaisten jotkut mieltävät edustavan tarinallista journalismia.
Tosiasiassa tarinallisen jutun tekeminen on uutisten tuottamista työläämpää. Faktoja kerätään vähintään yhtä paljon, ja sen tulee myös näkyä jutussa. Lisäksi pitää vielä osata kirjoittaa ne faktat osaksi sulavaa tarinaa. Ei mikään vasurilla tehtävä homma.