Elokuun 10. päivänä vuonna 1918 isoisoäitini hyppäsi altaaseen ja ui Suomen mestariksi.
Anna Järvinen oli palannut arkeen.
Muutama päivä myöhemmin Toivo Aro raportoi Urheilulehdessä vain naisille ja alokkaille tarkoitetuista itsenäisen Suomen ensimmäisistä SM-kilpailuista: ”Naisethan ovat saaneet harjoitella säännöllisesti. Heidän kilpailunsa pelastivat mestaruuskilpailujen arvon.”
Sisällissota oli päättynyt vain kolme kuukautta aikaisemmin. Voisi kuvitella, että Lahdessa käytyjen kilpailujen suurin haaste olisi ollut jokin muu kuin toisena kisapäivänä puhaltanut tuuli, joka Aron mukaan ajoi altaaseen äkkijyrkkiä aaltoja.
Historiantutkija, dosentti Marko Tikan mukaan suomalainen media on poliittisen historiankirjoituksen vanki. Tapahtumat, sotapäälliköt ja poliitikot tahdittavat yhä tapaamme kertoa sata vuotta sitten käydystä sisällissodasta. Siteeraamme äänekkäimpiä ovat he sitten kuolleita tai eläviä.
”Jänteemme seurata kunkin aikakauden suuria murroksia on lyhyt, kuten nykyistenkin kriisien kohdalla.”
Tikan mielestä suomalaisessa nykymediassa ja äidinäidinäidissäni on samoja piirteitä.
Vielä viime talvena ja keväänä sisällissotauutisointi oli näkyvästi esillä arjessamme. Seurasimme päivä päivältä, kuinka rintamalinjat liikkuivat eri puolilla Suomea. Sitten sota loppui ja jatkoimme eteenpäin. Tuli helle, jalkapallon MM-kisat, sote hiersi ja puristi, Trump pieraisi viikoittaisen valheensa.
Kuten poliisi rikospaikalla, hätistelimme ihmisiä siirtymään loitommalle. Täällä ei ole enää mitään nähtävää.
Koko kuva ei tietenkään ole näin yksiselitteinen. En esimerkiksi itse olisi tullut ajatelleeksi omaa äidinäidinäitiäni, jos en olisi lukenut Anu Nousiaisen kesäkuun Kuukausiliitteeseen kirjoittamaa juttua Suomenlinnan vankileiristä. Samaan aikaan, kun isoisoäitini kroolasi Lahdessa, punavanki nyppi syöpäläisiä ihostaan.
Sota päättyy kuin seinään vain paperilla.
Mistä meidän kuuluisi kirjoittaa taistelujen tauottua?
Pienistä asioista. Siitä kuinka ihmiset ryhtyivät jälleen ihmisiksi toisilleen. Näin vastaa suomalaisen yhteiskunnan historian professori Pirjo Markkola. Meidän pitäisi olla kiinnostuneita siitä, kuinka toisella puolella taistellut ojensi pöydän alta leivänpalan sodan toiselle osapuolelle. Tarjosi lasillisen maitoa.
Mitä me oikeastaan tiedämme median kautta siitä, miten arki asettui taloksi sodan jälkeen? Milloin oli lupa iloita ja käydä tansseissa? Vaikka sota ja sen seuraukset lävistivät koko suomalaisen yhteiskunnan, sen vaikutukset näkyivät ja tuntuivat eri paikkakunnilla ja perheissä eri tavoilla.
Jänteemme seurata kunkin aikakauden suuria murroksia on lyhyt, kuten nykyistenkin kriisien kohdalla. Ähkyynnytämme itsemme taisteluilla ja käänteentekevillä tapahtumilla. Olemme huonoja arjen jälleenrakentajia. Kiinnostuksemme lopahtaa, kun suurin uhka tuntuu väistyneen.
Meidän journalistien pitäisi muistaa esittää vielä yksi kysymys: niin, mutta mitä sitten tapahtui?
