Jo tässä vaiheessa on varmaa, että tämä kolumni ärsyttää monia. Tiedän siihen syynkin. Rasismista puhuminen on monelle valkoiselle suomalaiselle epämiellyttävää. Elefantti on jollain tavalla jokaisen meidän olohuoneessamme.
Kun rasismi nousee aiheeksi mediassa, se kohtaa vähättelyä ja hiljentämisyrityksiä. Media uutisoi kesällä valtiovarainministeri Riikka Purran (ps.) vanhoista rasistisista kirjoituksista, ja pian uutisointi leimattiin ajojahdiksi. Vaadittiin, että perussuomalaisia ja hallitusta arvioitaisiin sen työn kautta ja vanhojen kirjoitusten kaivelu lopetettaisiin. Vahvoilla oli ajatus, että perussuomalaisia kohdellaan epäreilusti ja että media tekee politiikkaa.
Medialla kuitenkin voi olla rasismiin vain yksi selkeä kanta, eikä sillä ole mitään tekemistä mielipiteiden tai puolueiden kanssa. Journalismin kuuluu puolustaa kaikkien ihmisarvoa.
Keskustelu Purran kirjoituksista oli tarpeellinen. Median tehtävä on tuulettaa valtaa pitävien likapyykkejä, mutta samalla se tuli pesseeksi pari koneellista omiaan. Uutisointi osoitti, että olemme jollain tasolla hyväksyneet yhteiskunnassamme vallitsevan rasismin, sillä kuten kirjoitukset myöskään rasismi ei ole tässä maassa uusi asia.
Kesän keskustelu loppui kesken. Se sivuutti rasismin kohteeksi joutuvien ihmisten kokemukset. Heidän, joihin enemmistön edustajien viha ja syrjintä kohdistuu ja jotka joutuvat tulemaan toimeen sen kanssa joka ikinen päivä. Keskustelu kirjoituksista typistyi henkilöön ja puolueeseen, vaikka ne kertovat jostain paljon laajemmasta.
Keskustelu kirjoituksista typistyi henkilöön ja puolueeseen, vaikka ne kertovat jostain paljon laajemmasta.
Lokakuun lopulla julkaistiin EU:n perusoikeusviraston selvitys, jossa Suomi sijoittui kärkeen afrikkalaistaustaisten kokemassa rasismissa. Selvityksessä oli mukana 13 EU-maata. Selvitystä kritisoitiin viestipalvelu X:ssä muun muassa siitä, että niin ison arvon saivat kokemukset. Niitä ei osattu tai haluttu ottaa vakavasti.
Rasismia ei ymmärretä eikä rasismin kohteeksi joutuvien kokemukseen samastuta. Ja se on todennäköisesti ainakin yksi syy sille, miksi rasismia koetaan Suomessa niin paljon.
Kun Helsingin Sanomat kysyi pääministeri Petteri Orpolta (kok.) kommenttia selvityksen tuloksesta, hän veti taskustaan hallituksen kesän keskustelun päätteeksi keksimän ihmelääkkeen. Rasismin vastaisen selonteon. Orpon mukaan selvityksen tulos osoitti, kuinka tarpeellinen selonteko oli.
Rasismin tuomitseminen ja nollatoleranssin hokeminen on yhdenlainen teko. Kuitenkin kun keskustelu pidetään ylätasolla, se sivuuttaa aina rasismin vaikeimman ytimen. Rasismia ei ole vain laissa kielletyt teot, vaan rasismi asuu asenteissa ja ennakkoluuloissa, joita on meissä kaikissa.
Rasismia ei pidä tuomita vain siksi, että se on ruma sana, vaan sen takia, että rasismilla on seurauksia. Emme voi väittää tuomitsevamme rasismia, jos emme kuuntele sen kohteeksi joutuneita ihmisiä ja ota heidän kokemuksiaan tosissamme. Tämä vaihe suomalaisessa rasismikeskustelussa on vasta edessä, ja sen avain on empatia.
