Viime vuonna yksityiselämääni osui vaikeampi kausi. En ollut parhaassa vireessä ja kerroin siitä myös pomolleni. Viestini oli yksinkertainen: En ole sairas ja teen mielelläni töitä, mutta arjessani on nyt vaihe, jolloin en pysty olemaan töissä aivan täysillä menossa. Ja on tärkeää, että sinä tiedät tästä.
Oli itselleni selvää, että puhun asiasta. Tiesin, ettei asian ääneen sanominen vaikuta asemaani tai siihen, miten pomoni näkee osaamiseni. Sain keskusteluista myös arvokasta henkistä selkänojaa ja tukea itselleni.
Päätoimittajan väsymys näkyy nopeasti muuallakin toimitusorganisaatiossa. Jo pelkästään siksi on työnantajan etu tietää, mitä alaiselle kokonaisuudessaan kuuluu – olipa hän miten itsenäisessä asemassa tahansa.
Työelämän vaativuus koskee mitä suuremmassa määrin myös päätoimittajia. Pitää ymmärtää teknologista kehitystä, eri kohderyhmien tarpeita ja ottaa vastaan rujoa palautetta. Hahmottaa audiota ja videota ja miettiä, mistä osaaminen saadaan. Tehdä julkaisupäätöksiä ja tarvittaessa vastata poliisille. Vetää muutosneuvotteluja, irtisanoa tai muutoin säästää.
Samalla on osattava innostaa ja motivoida alaisia, joiden arki on myös pirstaloitunutta – yhtä aikaa kun määrittää heille numeerisia tavoitteita. Strategiaa tulee kehittää ja luovuuskin on tarpeen. Tämä tehdään usein arjen operatiivisten työtehtävien puristuksessa.
”Uuden sukupolven päätoimittajat odottavat varmasti yhtä mietittyä hyvinvointilinjaa kuin muutkin nuoret työntekijät.”
Työ voi olla valtavan antoisaa, mutta se voi myös kuormittaa – etenkin jos ei ole kirkasta, mitkä ovat oman ajankäytön prioriteetit. Jos tähän päälle osuu mitään muussa elämässä kuormittavaa, voi työ lipua väsyneeksi suorittamiseksi.
Nykyaikaisen (media)yhtiön ja työyhteisön kulttuurin pitäisi aina olla sellainen, että jaksamisesta voi puhua esihenkilölle kuka tahansa positiosta riippumatta. Kaikki tarvitsevat joskus tukea, kannustusta ja rakentavaa palautetta tai vähintään sitä, että työnkuva on hallittavissa.
Siksi jokaisen, myös päätoimittajan, kannattaa esittää itselleen nämä kysymykset: Voinko puhua vaikeistakin asioista arkisesti esihenkilölleni? Jos puhun, saanko vastakaikua? Voinko puhua myös työn konkreettisista odotuksista niin, että yhtiö tarvittaessa auttaa priorisoimaan työtä? Jos vastaus yhteenkään kysymyksistä on kieltävä, on mietittävä vakavasti, miksi näin on.
Päätoimittajia rekrytoivien pitäisi myös esittää kysymys, mitä jaksamista tukevaa juuri meidän yhtiömme tarjoaa näitä töitä tekeville. Tulevaisuudessa uuden sukupolven päätoimittajat odottavat varmasti yhtä mietittyä hyvinvointilinjaa kuin muutkin nuoret työntekijät.
Rehellisyyden nimissä me päätoimittajat emme aina halua saada työstämme palautetta tai tulla johdetuiksi. Itse journalistisen työn kuuluukin olla itsenäistä, riippumatonta omistajasta tai ulkopuolisista intresseistä. Osa meistä myös yksinkertaisesti tykkää tehdä töitä yksin ilman ohjausta, vaikka tällaisessa työtavassa onkin ylikuormittumisen riski.
Monin osin päätoimittajan työ on kuitenkin kuin mikä tahansa työ – siinä kehittyminen ja pärjääminen vaatii tekijän tueksi muita ihmisiä, myös ylempänä organisaatiossa.
Siksi kun päätoimittajaa väsyttää, omalle pomolle pitäisi olla helppo puhua.