Sulje

Maria Lassila-Merisalo

Minä ei yksin riitä

kolumnit

Helsingin Sanomien toimittaja Katriina Pajari reflektoi helmikuun 8. päivän sunnuntaisivuilla omaa, suhteellisen tuoretta äitiyttään, ja synnytti pienen somemyrskyn. Tuolloin vielä Gloriaa päätoimittaneen Minna Jutin Facebook-sivulla käytiin kiihkeä keskustelu.

Kommentoijat olivat pitkälti toimittajia itsekin, moni päällikkötasoa tai muuten korkean profiilin kirjoittajia. Kyytiä saivat ”kolmekymppiset, korkeakoulutetut Hesarin naistoimittajat, jotka ovat vieraantuneet todellisuudesta ja kirjoittavat toisilleen”, heidän esimiehensä, tabloidin myötä ammattitaidotonta aikakaushöttöä tekevät sanomalehdet ja naiset, jotka ovat toisilleen susia.

Kolumnin rajoja määriteltiin monelta suunnalta. Mitä kolumnilta ylipäätään, ja Hesarin kolumnilta erityisesti, vaaditaan? Saako maan ykköslehdessä olla omakohtaisia kolumneja?

”Hesarin tulisi mielestäni olla päivä- ja uutislehti. Siksi tilaan sitä. Nämä Meidän Perhe -hipsteripohdinnat saisi jättää perhelehtiin, missä niille on ehkä tilausta.”

”Mulla on jo vuosia ollut tähän ratkaisu: 36 kuukauden julkaisukarenssi uusille äideille, siis synnytyksestä laskien. Koskee myös kirjoja, ei koske vauvalehtiä.”

Minäjournalismin lisääntymiseen on monia syitä. Selvin on se, että tunteet, yksityisyys ja tunnustuksellisuus ovat laajasti ottaen kulttuurissamme pinnalla. Omien tuntemusten reflektointi ja terapialuonteinen käsittely leimaavat aikaamme.

Yksi selitys on journalismin aaltoliike. Luonnontieteen valtakauden jälkeen on taas annettu tilaa subjekteille.

Mitä kolumnilta ylipäätään, ja Hesarin kolumnilta erityisesti, vaaditaan? Saako maan ykköslehdessä olla omakohtaisia kolumneja?

On myös konkreettisempia ja raadollisempia selityksiä, kuten tekijänoikeudet. Esimerkiksi free-toimittajan omakohtainen, minämuotoinen juttu on nykypäivän aikakauslehdelle turvallinen muoto.

Kun sopimukset antavat yhtiölle ”aineistoon ensijulkaisuoikeuden ja yksinoikeudella kaikki nykyiset ja tulevat taloudelliset oikeudet mukaan lukien aineiston muuntelu-, muuttamis- ja edelleenluovutusoikeus”, on toki helpointa, ettei juttuun tule ulkopuolisia haastateltavia, joille pitää selvittää näiden kiusallisten ehtojen mahdolliset seuraukset.

Äitiys on aiheena hankalimmasta päästä: arvolatautunut, äärimmäisyyksiin problematisoitu, nykyään enemmän erotteleva kuin yhdistävä. Ja pohjia myöten tongittu.

”Eikö kolumnin kirjoittamisen haaste ole kuitenkin vähän isompi? Tai klassisen, journalistisen, kolumnin? Siis jotain muuta kuin oman elämän blogipäivitys? Sillä blogipäivityksiksihän monet niin aikakausi- kuin sanomalehtien kolumnistien tekstit ovat jo aikaa sitten muuttuneet.”

Milloin minän kokemus riittää kantamaan tekstin? Näppituntumalla tähän vaaditaan vähintään yksi seuraavista: 1) minä on erityisen merkittävä yksilö, 2) minän kokemus on erityisen poikkeuksellinen tai 3) minä on erityisen taitava kirjoittaja, joka osaa a) tavoittaa kalutustakin aiheesta tuoreen näkökulman tai b) nostaa yksityisen kokemuksen yleisinhimilliselle tasolle.

Viimeaikaisista ulostuloista päätellen jonkinlainen kyllästymispiste on saavutettu. Tällä kertaa Pajarin kohtaloksi tuli kantaa ison toimittajajoukon synnit.

Kommentit