Oltuani vuoden verran Julkisen sanan neuvoston JSN:n puheenjohtajana, on ollut virkistävää lukea Yrsa Steniuksen tänä syksynä ilmestynyttä kirjaa Sanojen valtias. Siinä hän muistelee aikaansa Ruotsin lehdistöasiamiehenä vuosina 2007–2010.
Erityisesti minua on ilahduttanut kohta, jossa Stenius toteaa: ”Lehdistöasiamiehen työ ei ole lastenleikkiä edes kypsälle naiselle, jolla on jotakuinkin vakaa minäkuva ja joka on saanut tarpeekseen muiden miellyttämisestä. Paikka on tuulinen monestakin syystä. Tiedotusvälineet, ruotsalaisen yhteiskunnan tarkkailijat, eivät aina oikein tahdo sopeutua siihen, että niiden omia tekemisiä tarkkaillaan – se on seurausta Ruotsin vahvasta sananvapaustraditiosta, jonka pohjalta journalistinen minäkuva on muodostunut suhteellisen vahvaksi.”
Tätähän tämä on Suomessakin. Vaikka JSN:n langettavien päätösten osuus on vähentynyt viime vuoden 48 prosentista 37 prosenttiin, ne ovat aiheuttaneet voimakkaita reaktioita.
”Suomalaisen mallin vahvuus on tullut esiin viimeistään siinä, miten turvapaikanhakijoita on käsitelty mediassa.”
Steniuksen tapaan epäilen, että reaktiot kertovat siitä hienosta asiasta, että lehdistönvapautemme on pitkään ollut maailman huippua. Harva suomalainen toimittaja on tällä vuosikymmenellä joutunut jutuistaan oikeuteen, eivätkä viranomaisetkaan ole juuri puuttuneet median toimintaan.
Kehityksen taustalla on epätavallisen kattava ja tunnettu medianeuvosto. JSN:ään kuuluu lähes 2 400 tiedotusvälinettä, ja Suomessa tavalliset kansalaisetkin osaavat kannella neuvostolle sen sijaan että veisivät asiansa oikeuteen. Suomessa ei ymmärretä, että tämä on eurooppalaisittainkin aivan poikkeuksellista.
Sitäkään ei tiedetä, että suomalaisesta järjestelmästä tekee vahvan se, ettei kantelijan tarvitse olla asianomistaja. Steniuksen mielestä Ruotsin malli on suomalaista parempi, koska siellä kantelun voi tehdä vain se henkilö, jota asia koskee, eikä lehdistönvapautta siten rajoiteta kuin kaikkein vakavimmissa yksittäistä ihmistä vahingoittavissa tapauksissa.
Suomessa kuka vain saa kannella melkein mistä tahansa. Vaikka se tekee neuvoston haavoittuvaksi poliittisesti motivoituneelle spämmäykselle, se on myös tuottanut epätavallisen vahvan oikaisukulttuurin ja piilomainonnan torjunnan, jotka ylläpitävät median uskottavuutta.
”Viimeisen vuoden aikana esimerkiksi rikoksentekijöiden etnisestä taustasta on kerrottu aiempaa käytäntöä laajemmin, mutta ainoastaan, jos se on ollut perusteltua.”
Suomalaisen mallin vahvuus on tullut esiin viimeistään siinä, miten turvapaikanhakijoita on käsitelty mediassa. Stenius on valitellut, että Ruotsissa media on liikaa vaiennut maahanmuuton ongelmista. Suomessa näin ei ole tapahtunut. Uutisointi on ollut asiallista ja faktoihin perustuvaa, mutta Journalistin ohjeita on sovellettu uuden tilanteen mukaisesti. Viimeisen vuoden aikana esimerkiksi rikoksentekijöiden etnisestä taustasta on kerrottu aiempaa käytäntöä laajemmin, mutta ainoastaan, jos se on ollut perusteltua.
Merkillepantavaa on se, ettei JSN ole ohjeistanut turvapaikanhakijoita käsittelevää uutisointia mitenkään. Tiedotusvälineet ovat tehneet ratkaisunsa itse.
Juuri tässä on suomalaisen järjestelmän suurin vahvuus. Aito etiikka ei perustu ulkoisiin sääntöihin eikä siihen, että JSN vahtii median jokaista lausetta, vaan toimitusten omaan sisäistettyyn etiikkaan, jota neuvosto voi ratkaisuillaan tukea.
> Ensi kerralla kirjoittajana voit olla sinä: kerro aiheesi toimitukselle. Sähköposti: [email protected]
