Millainen on hyvä toimittaja? Perimätieto kertoo Helsingin Sanomien entisen päätoimittajan Keijo Kylävaaran sanoneen, että parasta toimittaja-ainesta ovat huonosti sopeutuvat ja rähinöintiin taipuvaiset ihmiset. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Toimitukset tarvitsevat rohkeita erikoisyksilöitä, koska me lukijat rakastamme erikoisyksilöitä. Ihmisiä, jotka laittavat nimensä, naamansa ja kroppansa peliin journalismin perimmäisen ajatuksen eli riippumattoman tiedonvälityksen puolesta.
Tuolla yksilön osoittamalla riippumattomuudella on muuten ihan oma nimikin. Sitä kutsutaan karismaksi. Meillä on taipumus pitää karismaattisina ihmisiä, joilla on kyky, halu tai jopa pakko toimia pidäkkeettömästi. Karisman ja vapauden yhteys mahdollistaa sen, että koemme keskenään äärimmäisen erilaiset ihmiset karismaattisiksi. Tunnistamme helposti vaikkapa suorasanaisen vanhuksen tai kekseliään pikkulapsen karisman. Samaan itsenäisyyden ajatukseen perustuu hullun diktaattorin, oudon taiteilijan tai jopa lähiöbaarin nurkassa könöttävän juopon karisma.
Tämä koskee myös toimittajia. Karismaattinen toimittaja on rohkeasti joskus samaa, toisinaan eri mieltä vallitsevan mielipiteen kanssa. Hän on omaa mieltä. Karismaattisista ihmisistä ei koskaan tiedä, mitä he tekevät seuraavaksi. Yllätyksellisyys niin aiheissa kuin näkökulmissakin on vastaavasti yksi keskeisimpiä syitä uutismedian tilaamiseen. Kyse on odottamattomaan törmäämisen ihanuudesta.
Parhaimmillaan karismaattiset yksilöt muuttavat journalismia parempaan suuntaan.
Parhaimmillaan karismaattiset yksilöt muuttavat, ainakin oman alansa, journalismia parempaan suuntaan. Itse pidin takavuosina aivan älyttömän paljon Urheilulehdestä. Se oli karismaattinen aviisi. Urheilujournalismia piinaavan fanijournalismin ja eilen pelatun tuloksen dramatisoinnin sijaan toimittajilla oli mielipiteitä. Valtavasti mielipiteitä. 2000-luvun alun Urheilulehti ei ollut mielipidelehti, se oli erimielipidelehti. Toimittajista tuli lehteään suurempia, ja se oli ihanaa. Lehden jääkiekkotoimittaja Petteri Sihvonen nimesi pilkankin uhalla itsensä Suomen johtavaksi jääkiekkoanalyytikoksi. Hän haastoi Jääkiekkoliiton pyhää parivaljakkoa eli johtajia Kalervo Kummolaa ja Jari Kurria tavalla, jota ei aikaisemmin ollut urheilujournalismissa nähty. Lehden linja oli kuitenkin hurjapäisyydessään lopulta rakentava. Kaikesta henki tinkimätön rakkaus urheilua kohtaan. Minä en pitänyt lehden toimittajia tahallisen riidanhaluisina. Pidin heitä mahtavina journalisteina, jotka väsymättä hakivat vastauksia kysymyksiin, joita harva edes rohkeni ajatella.
Suomen suosituimman kaupallisen radio-ohjelman Radio Suomipopin Aamulypsyn hohto pohjaa niin ikään poikkeukselliseen yllätyksellisyyteen. Jaajo Linnonmaalla ja Anni Hautalalla on joka päivälle kova lupaus. Kuulija ei koskaan tiedä, miten hauska tai törkeä kasku onkaan luvassa.
Rämäpäisyys ei ole ainoa menestyksen resepti. Karismaa kun on niin monenlaista. Pidän valtavasti Ilta-Sanomien toimittaja Tuomas Mannisen kyvystä kirjoittaa äärimmäisen pienistä asioista kiinnostavasti. Uutinen otsikolla ”Loukkaantunut pulu pakeni onnettomuuspaikalta” hipoo jo puhdasta neroutta. Älykästä karismaa löytyy meidän lukijoiden onneksi muiltakin journalisteilta. Uutismedian puolelta tulevat etsimättä mieleen vaikkapa Helsingin Sanomien Heikki Aittokoski, Anna-Stina Nykänen ja Marko Junkkari, Loviisan Sanomien Arto Henriksson, Karjalaisen Suonna Kononen, Hufvudstadsbladetin Anna-Lena Laurén, Kangasalan Sanomien Krista Kaitasuo, Kauppalehden Emil Elo ja Aamulehden Matti Kuusela.
Toimittajia on tavattu haukkua sopuleiksi, koska he vaeltavat lujaa liikkuvana laumana toisinaan jopa alas jyrkänteeltä. Rohkein on kuitenkin se, joka hyppää jyrkänteeltä yksin, oppii uimaan, palaa rantaan ja kiipeää kalliolle yhä uudestaan.
Karisma toimii myös käänteisesti. Homma pelittää vain, jos vapaus, erilaisuus ja omaperäisyys on ilmavan aitoa. Pyrkimys olla väkisin erilainen johtaa valitettavan usein sekavaan ajatteluun. Ja jos ajattelee epäselvästi, kirjoittaa epäselvästi.
