Tilaa Uutiskirje!

Liiankin professionaalia

Näkökulmat

Maria Lassila-Merisalo on kaunokirjallisesta journalismista väitellyt akateeminen sekatyöläinen, joka on tällä hetkellä äitiysvapaalla.
 width=

Maria Lassila-Merisalo tutkii globaalia innovaatiojournalismia Jyväskylän yliopistossa viestintätieteiden laitoksella. Hänen väitöskirjansa käsitteli suomalaista kaunokirjallista journalismia.

Suomessa on tilausta toimittajien täydennyskoulutukselle. Vähän kerrallaan journalistit tulevat yhä tietoisemmiksi juttujen rakenteista, kohderyhmäajattelusta, konsepteista, editoinnista.

Hyvä niin. Kierränhän itsekin kertomassa toimittajille näistä asioista. Ammattitaito on aina hyvästä.

Vaan voidaanko tässä mennä yli? Voiko tietoinen tekeminen muuttua ikävällä tavalla itsetietoiseksi? Suunnitelmallisuus liiaksi laskelmoinniksi?

Suuresti ihailemani toimittaja Ilkka Malmberg kertoi kerran, että hänellä on loistava henkilöjutun idea valmiina – vain itse henkilö puuttuu. En tiedä, onko henkilöä vielä löytynyt ja juttua kirjoitettu, mutta yhtä kaikki, pitäisin varmasti lopputuloksesta niin kuin pidän Malmbergin teksteistä yleensäkin.

Vaan jokin silti kaivelee mieltäni. Eikö henkilöjutun pitäisi syntyä henkilöstä itsestään?

 

Ennalta suunniteltujen ja vankasti editoitujen juttujen konstruktioluonne korostuu. Ne ovat toimitustiimin muovaamia kuvia todellisuudesta.

Muuan Kuukausiliitteen toimittaja totesi pari vuotta sitten haastattelussani, että heillä tehdään nykyisin ”sattumanvaraista journalismia hirveän vähän, mikä on ehkä vähän sääli”. Enää ei voi lähteä kesäpäivänä rannalle ja katsoa, syntyykö juttu. Se olisi liian tehotonta ja epäammattimaista.

 

Esa Keron jutut ovat loistoesimerkkejä ”katsotaan, jos tosta lähtis” -traditiosta. Elämänmakuisia ja sattumanvaraisia kohtaamisia ihmisten kanssa.

Vastaavatko ne loppujen lopuksi todellisuutta yhtään sen paremmin kuin nykylehden hiottu ja editoitu juttu? Eivät välttämättä. Tulkinnasta niissäkin on kyse.

Silti autenttisuuden tunne on käsinkosketeltava. Sattumanvarainen juttu tuntuu todellisemmalta, koska se on kuin elämä itse.

Tuntua lisää kielen erityisyys, joka ensin näyttää huolimattomuudelta, mutta tarkemmalla lukemisella alkaa avautua kiehtovana monitulkintaisuutena. Otetaanpa esimerkiksi virke ”Kännissä minä osaan olla joskus aika söpö, ihminen.” Pilkku muuttaa koko virkkeen merkityksen.

Virke on Esa Keron jutusta ”Bangkok”, vuodelta 1986. Se julkaistiin taannoin englanniksi Literary Journalism Studies -nimisessä tieteellisessä aikakauslehdessä, tausta-artikkelillani varustettuna. Juttu on hämmentävä yhdistelmä reportaasia ja esseetä, kuvaus länsimaisen miehen syyllisyydentunnosta.

Jutun kääntänyt David Hackston sai tekstin melko kivuttoman oloisesti englanninkieliseen kuosiin. Mutta journaalin amerikkalainen toimittaja oli pulassa.

Hän editoi pilkut moneen kertaan uusiksi ja minä intin vastaan. Merkitys olisi muuttunut liikaa. Selitin, että kummallisia ne ovat suomalaiseenkin silmään.

 

Lopulta ei auttanut muu kuin lisätä artikkeliin huomautus, että omituisuudet on jätetty tekstiin tarkoituksella. Kun kysyin Kerolta kielenkäyttönsä intentionaalisuudesta, hän vastasi:

”Pilkkujahan en ole koskaan halunnut oppia käyttämään oikein. Suomen kielen opettaja oli kerran kirjoittanut aineeni loppuun: Esa, sinulla on omat pilkkusäännöt. Joku logiikka niissä on. Korjaan ne ihan vaan sen tähden, ettei ylioppilastutkintalautakunta ymmärrä myöskään nuolikirjoitusta.”

Lisää aiheesta

Uusin lehti

Tilaa uutiskirje

Varmista, että pysyt kärryillä, ja tilaa Suomen Lehdistön uutiskirje. Viikoittaisessa kirjeessä kerromme media-alan uusista kokeiluista, hyvistä käytännöistä, ilmiöistä ja sen, missä nyt mennään.

Podcast