”Lukijoille uutinen on huono”, kirjoittaa Aurora Rämö Suomen Kuvalehdessä. Hän tiivistää, mitä ajatella PunaMusta Median lehtien päätymisestä Keskisuomalaisen omistukseen.
Rämölle median omistuksen keskittyminen näyttää tarkoittavan vain leikkauksia ja heikennyksiä. Kanta on varmasti suosittu, mutta yhtä ilmiselvästi se on typerryttävä yksinkertaistus monimutkaisesta asiasta.
Ihanko totta kannattavuuden hakeminen on väistämättä huono uutinen lukijoille? Aivanko varmasti maakunnallinen alkukoti on lehdille aina paras, vaikka omistajat itse eivät näkisi lehdille tulevaisuutta hoteissaan? Ei edes mennä siihen, että Karjalainen on jo vuosikymmeniä ollut mukana kaikissa Keskisuomalaisen sisällönvaihtoringeissä – siis yli konsernirajojen niin kuin Suomessa on ollut tapana.
Anu Silfverberg kirjoittaa Long Playn perjantaikirjeessä kaikki meni -tyyliin keskittymisestä. Silfverbergin mukaan Suomi on peräti ”mediaerämaa”, jossa lehdistö on poikkeuksellisen keskittynyttä, toimitukset pienenevät ja jossa maakuntalehdet suoltavat samoja juttuja.
Pointti lienee vähätellä konserniomisteisen median moniäänisyyttä. Toivottavasti Long Playn lukijoilla kuitenkin on kykyä suhteuttaa, että Suomi on toistaiseksi maailman kärkeä medianimikkeiden määrän suhteessa väestöön – todennäköisesti keskittyminen on auttanut journalismia sinnittelemään.
Voi olla hyvä sanoa ääneen sekin selvyys, ettei konserneihin järjestäytyminen ole silkkaa tuomiopäivää vaan arkea myös muissa pohjoismaisissa lehdistönvapauden mallimaissa, pienillä kielialueilla. Lehdillä on paikalliset toimitukset, ja julkaisupäätöksistä vastaa omistajien sijaan päätoimittaja.
Tietenkin ymmärrän supistumiseen ja keskittymiseen liittyvän huolen. Kuka ei toivoisi, että joka niemennotkossa kilpailisi vähintään kaksi hyvin resursoitua uutismediaa, joilla on paikallisen lisäksi oma kotimaan ja miksei ulkomaan toimitus?
Viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että aihetta kommentoidaan kuin eri todellisuuksista.
Kun mediayhtiöt tekevät ratkaisujaan, vertailukohta ei ole se, miten asiat ovat olleet tai ovat nyt, vaan miltä tuleva näyttää.
”Voi olla, että huomataan, etteivät yhteissisällöt sittenkään olleet aivan niin vakava uhka sananvapaudelle kuin moni ajatteli.”
Uutismedian liikevaihdosta on vuoden 2010 jälkeen sulanut kolmannes. Sellainen tosiaan on omiaan syömään moniäänisyyttä ja pienentämään toimituksia. Lehdistö ei saa vuosittain indeksikorotuksia kattamaan järisyttäviä kulunousujaan.
Jos monimuotoinen lehdistö halutaan säilyttää, ratkaisuja on todennäköisesti haettava myös omistusjärjestelyistä. Ydinongelma on talous, ei keskittyminen.
Tulevasta oman visionsa antaa Sanoman hallituksen varapuheenjohtaja Nils Ittonen, jonka mukaan Suomessa on 10–15 vuoden päästä – tai kun hänen lapsenlapsensa on aikuinen – kaksi mediayhtiötä, Yle ja Sanoma. Ittosen ajattelussa maakuntamedia on kuoleman tiellä, sillä sillä ei ole rahkeita investoida henkilöstöön ja kehitykseen eikä riittävän suurta yleisöä.
Näkemys lienee turhan synkkä, mutta se antaa suuntaa ”haasteen” mittakaavasta.
Sanomalehti Keskisuomalaisen päätoimittaja Pekka Mervola taas arvioi, että suomalaisenkin median omistus voi keskittyä seuraavan kymmenen vuoden kuluessa yli valtionrajojen, sillä edes kohtuullisen suurilla kansallisilla mediayhtiöillä ei ole riittävästi varaa kehitystyöhön.
Entä yhteissisällöt? Maakuntien mediabrändeillä ei ole pärjätäkseen muuta vaihtoehtoa kuin tehdä erottuvaa paikallista digitaalista journalismia, jota ei saa muualta ja joka tuo tilaajia.
Tällaista maakunnissa tietenkin jo tehdään: seurataan omaa aluetta, kehitetään journalismia yleisölähtöiseksi, tuotetaan verkkoon livelähetyksiä ja podcasteja. Moni kertoo tavoitteeksi lisätä paneutuvaa tutkivaa journalismia. Kaikki tämä on journalismia, ”jolla on väliä”.
Se on kuitenkin helppo Helsingissä sivuuttaa, kun paikallisen ohella “tuutataan samaa”, eikä verkkolähtöinen tekeminen näy, kun tutkijat analysoivat yhteissisältöjen määrää vain printtilehdistä.
Vaikuttaa selvältä, että merkittävä yhteissisältöjen osuus on printtilähtöinen ilmiö, ja yhteisten juttujen määrä tulee vähenemään paperilehden hiipuessa. Kuten Kalevan päätoimittaja Antti Kokkonen toteaa: printissä on lukijakuntaa, joka ei seuraa uutisointia iltapäivälehtien sivuilta – heille on relevanttia tarjota myös kotimaan ja ulkomaan uutisointia.
Jos STT:n ja yhteistoimitusten jutuista sitten luovutaan ja maakuntalehdet siirtyvät nykyistä paikallisemmiksi, voi olla, että huomataan, etteivät yhteissisällöt sittenkään olleet aivan niin vakava uhka sananvapaudelle kuin moni ajatteli.
Median omistuksen keskittyminen ei tietenkään ole ongelmatonta. Jos omistusrakenne kapenee, iso osa kentästä voi olla vain muutaman toimijan varassa.
Entistä enemmän merkitystä on sillä, millaisia ovat yhtiöt, jotka omistavat kasvavan osan Suomen uutismediasta. Toimivatko niiden valitsemat strategiat ja miten ne valtaansa käyttävät? Ovatko jäljelle jäävät yhtiöt sitoutuneita journalismiin ja sen vapauteen?
Vaikka Suomeenkin ennakoidaan jäävän pienten yleisöjen niche-medioita suurten yhtiöiden kylkeen, isossa kuvassa keskittymiselle harvoin nähdään vaihtoehtoa tulevaisuudessa.
Kriitikot laittavatkin nyt toivonsa siihen, että keskittymistä estettäisiin sääntelyllä. EU:n uuden medianvapaussäädöksen mukaan media-alan yrityskauppoja täytyy alkaa Suomessakin valvoa muun muassa median monimuotoisuuden näkökulmasta.
Toivottavasti viranomaiset tällöin ymmärtävät, että media voi olla moniääninen vain, jos se ylipäätään on pystyssä.
