Sulje

Juttu syntyi, koska usva katosi

Itä-Savon kulttuuritoimittaja Riitta-Leena Lempinen-Vesa löysi Andy Warholin ja Yoko Onon Savonlinnan vanhaa telakka-aluetta. Kuva: Yrjö Ruotsalainen

Sinä syyspäivänä loisti aurinko vankan sumun läpi. Ajomatkalla töihin päätin, että tänään se alkaa. Nyt on oikea sää. Tekeillä oli uusi juttusarja Savonlinna kuin… Ajatus tuli lukijalta, joka oli matkoilta palattuaan huomannut, että Savonlinna on rakennuksiltaan kuin Venäjä pahimmillaan.

Palautteesta sikisi ajatus laajemmasta sarjasta: Savonlinna kuin Venäjä, Savonlinna kuin Helsinki, Savonlinna kuin historiankirja tai kuin runo. Sarja perustuisi kuville ja se katsoisi ympäristöä oudoin silmälasein. Annettaisiin tutuille näyille odottamattomia merkityksiä. Suuret kuvat, tekstiä vain muutama kappale kuvaa kohden. Idea oli toteuttamista vaille valmis, pomoporras näytti vihreää valoa.

 

Syksy on Savonlinnan kulttuurissa käynnistysaikaa, niinpä Itä-Savon kulttuuritoimittajalla on hetki hengähtää ja ideoita. Muulloin teen tarinoita kaiken alan taiteista sitä mukaa, kun asiat tapahtuvat. Muuta ei ehdi. Kesä on kiihkeä: on Retretti ja ooppera- ja balettijuhlat, kymmenet kesänäyttelyt, -teatterit ja -konsertit, kaupunki täynnä huipputekijöitä.

Kuin Kalevan kisat kuukauden ajan. Yhden hengen kulttuuritoimitus kirjoittaa yhtä hyvin ooppera-arvostelun maailman kantaesityksestä kuin tarinan harrastajan akvarellinäyttelystä, syrjäkylän kesäteatterista kuin jazz-saksofonista tai Metropolitan-kapellimestarista. Reviirinä on taiteen koko kenttä, harrastajat, opiskelijat ja ammattilaiset, performanssit ja kirjallisuus. Kesällä maailman huiput, talvella syrjäisen alueen oma toiminta.

 

Häikäisevä usvapäivä sopisi uuden sarjan aloituspäiväksi, jos vain kuvarien aikatauluun istuisi. Pakollisia menoja ei ollut. Ensimmäinen osa olisi Savonlinna kuin maalaus. Eli kuvia, joissa syksy hehkuu usvan läpi tai jotain sinne päin.
Sain kuvarin käyttöön aamupäiväksi ja aukeaman ylihuomiseen lehteen. Siis äkkiä rannoille kuvaamaan!

Kun pääsimme valokuvaaja Yrjö Ruotsalaisen kanssa  toimituksen syövereistä päivänvaloon, iski paniikki. Missä sumu?
Äkkiä autoon ja sumujahtiin. Ensin Kasinonsaarille: sumu oli jo kaukana ulapalla. Sitten Kellarpellon kaukaisimpaan rantaan: kauas sumu karkaa. Hienoinen tuulenvire riitti. Ei siis vaikuttavia kansallisromanttisia, utuisia maisemakuvia. Armoton, kova aurinko häikäisi pilvettömältä taivaalta. Mitäs nyt?

Paluumatka vei Laitaatsillan vanhan telakan ohi. Sieltähän saisi romanttisia kuvia, proomuja ja valkokylkiä! U-käännös ja kohti telakkaa. Yrjö kuvasi laivoja lankkulaiturin vierellä, savupiippuja, varjoja. Jospa niistä irtoaisi jotain. Katsottiin otoksia kameran näytöstä. Ihan kivoja, muttamutta. Henki puuttuu. Vaihdettiin näyttö mustavalkoiseen, sitten seepiaan. Ei toimi.

 

Päätettiin, että periksi ei anneta, ei heti. Kierreltiin hylättyjen tynnyreiden, ruostuneiden rautalankakasojen ja talveksi paketoitujen veneiden keskellä.
Yhdessä kasassa oli lankku, johon oli hakattu huterasti muutama naula. Siitä tuli jotain mieleen. Tämähän voisi olla…. Yoko Ono! Karjaisin Yrjön paikalle ja käskin: nyt otat kuvan tuosta lankusta, se on se Yoko Onon naulateosjuttu, johon John hakkasi kuvitellun naulan! Yrjö totteli vaikka hieman hämmentyneenä. Selitin välähdystäni hieman tarkemmin.

Telakka-alue olikin täynnä nykytaidetta! Tuo ruosteinen Shell-tynnyri: Andy Warhol. Paketoitu vene: Christo. Maaliräiske ovessa: Jackson Pollack.
Yrjö lähti nopeasti mukaan. Kuvasi ”nykytaideteoksia” läheltä ja kaukaa, makasi välillä selällään kostealla hiekalla. Etsimme, löysimme ja hihkuimme. Mukana seurannut ysiluokkalainen, tettiläinen, katsoi epäuskoisena. Tällaistako on lehtityö? Yrjö pysähtyi vähän väliä kuvamaan, minä metsästin lisää ”nykytaidetta”.

Mikä voisi olla kaunis muovi, jonka alapuolella oli tiivistynyt vesipisaroita? Entä ruohikossa pötköttävät veneen kierreportaat,  moniväriseksi ruostunut pelti, numerot kontin seinässä? Päässä vilisti kaikki, mitä tiesin nykytaiteesta, kuvat, taiteilijat ja ismit toisensa jälkeen. Mark Rothkon suuret väripinnat, Picasson romutaide, entä maataide? Pop-taide, abstrakti kuvanveisto…

Myöhemmin Yrjö sanoi: vuoden ainoa keikka, jolla tunsi olevansa elossa. Telakalla kului pari tuntia.

 

Palasimme euforian vallassa toimitukseen. Kukaan ei ymmärtänyt, mikä oli jutun juju. Sanoivat: noh, kaipa te tiedätte, mitä teette. Hain kotoa pari nykytaiteen peruskirjaa ja aloin etsiä vastaavuuksia. Oli Yrjön kuva, jolle piti löytää sopiva ismi ja taiteilija. Työ kävi nopeasti. Tiesin suunnilleen, mitä etsiä. Kirjoittaminen sujui lentäen. Kaikki oli valmiina mielessä.

Otsikkoa ei tarvinnut miettiä: Laitaatsilta kuin Guggenheim. Tai ei kai ihan sentään.

Lisäsin ite-sana totuudenmukaisuuden nimissä.Seuraavana päivänä tein kotitalousopettajatoverin luona ruokajuttua Tumpelon keittokoulu -sarjaan. Kävin sipulin pilkkomisen lomassa miettimässä vuoropäällikkö Marja-Liisa Karjalaisen kanssa, millä tekstityypillä tehdään otsikot, miten numerointi toimii, miten jutun ylipäätään saa lehteen. Sellaista kun ei ole koskaan ennen tehty. Vielä iltapäivällä oli lähikuva upeasti ruostuneesta pellistä menossa kuvavinkiksi kanteen.

Sitten pomoihin iski arkuus. Hieno kuva jäi käyttämättä. Aukeamasta tuli paljon kiitosta niin tavallisilta lukijoilta kuin kuvataideväeltä. Irtirepäisty aukeama koristaa monen kuvisluokan seinää.

 

Kuka

  • Riitta-Leena Lempinen-Vesa, 51, Itä-Savon kulttuuritoimittaja, kotipaikka Savonlinna, syntymäpaikka Hyvinkää.
  •  FM Helsingin yliopistosta, lisäopintoja Joensuun yliopistossa, sellonsoiton B-tutkinto
  • Toimitustyö: Hyvinkään Sanomat 1985–88, Itä-Savo 1988– , juttuja Rondo-lehteen
  • Muu kirjoitustyö: libretto, näytelmä, tanssisadun käsikirjoitus
  • Minusta tuli toimittaja, koska Hyvinkään Sanomat laiminlöi musiikista kirjoittamisen. Kun soitin vihaisena toimituspäällikölle, tämä pestasi avustajaksi – olin opiskellut tiedotusoppia ja kuvannut useita vuosia. Toimitustyö imaisi.
  • Nautin siitä, että saan haastatella viisaita, luovia ihmisiä ja kirjoittaa tarinoita, jotka antavat lukijoille muuta pureksittavaa kuin uutisfaktat. Taiteilijat puhuvat muita syvemmin ja suoremmin. Pakinat ja kolumnit ovat henkireikä, joita tehdessä virkistyy.

 

Vinkit

  •  On hyvä suunnitella, mutta yhtä tärkeää on heittäytyä hetkeen ja intuitioon. Pätee myös haastatteluihin. Liian tiukka ennakointi tukahduttaa.
  •  Toimittajan ja kuvaajan pitää saada joskus haahuilla aistit avoinna omilla teillään, poissa toimituksesta. Maailma ei ole toimituksissa, ei päätteellä.
  • Toimittajina tarvitaan niitäkin, jotka eivät ole opiskelleet vain valtiotieteitä tai tiedotusalaa. On hyvä olla erityisalojen tietoa ja ymmärrystä, silloin näkee jutun vaikka siellä, jossa muut näkevät vain romua.
Kommentit