Luin hiljattain viisivuotiaasta aasialaisesta talousmediasta nimeltä The Ken. Sen erikoisuus on julkaista vain yksi juttu joka arkipäivä. Vain yksi mutta oma, analyyttinen kappale narratiivista journalismia.
30 000 tilaajaa saavuttaneen verkkomedian pointti on olla tuottamatta lisää tiedonpalasia tulvaan. Valita tarkkaan, mitä ei tehdä. Yhden päivittäisen jutun mallilla on johdon mukaan kolme hyötyjää: bisnes, lukijat ja journalistit.
Helppo tietysti toteuttaa hitaan journalismin mallia monen miljardin ihmisen markkinoilla ilman perinteisen median taakkaa tehdä tiiviissä tahdissa kattava printtipainos.
Silti saan aina henkistä tyydytystä, kun luen että jossain priorisoidaan, tehdään vähemmän ja toivottavasti paremmin.
”Loppupäivän painoin kasaan juttua, josta en aina ymmärtänyt itsekään, miksi se tehdään.”
2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä työskentelin useissa sanomalehdissä, joissa löysin itseni aika ajoin samasta tilanteesta:
Sain äkkilähdön tapahtumaan tai tiedotustilaisuuteen, ohkaisella briiffillä. Paikalla saattoi olla uutinen, usein ei. Kohtasin aivan päteviä asiantuntijoita ja kivaa paikallista pöhinää. Loppupäivän painoin kasaan juttua, josta en aina ymmärtänyt itsekään, miksi se tehdään.
Oma kokemattomuus toimittajana ja ihmisenä oli vahvasti läsnä.
Silti olen jälkikäteen ajatellut, että aikaa olisi kannattanut käyttää enemmän sen miettimiseen, mistä ja miten juuri nyt olisi merkityksellistä kertoa, ja vähemmän sen tuskailuun, miten ihmeessä tästä tehdään kiinnostava juttu.
Ajat ovat tietysti muuttuneet. 2000-luvun alussa ei puhuttu juttujen osumatarkkuudesta.
Yksittäisen jutun merkitys tilausveturina verkossa on kasvanut, ja niihin nähdään vaivaa. Moni valtakunnallinen ja maakunnallinen media on kertonut, että juttujen määrää on tietoisesti vähennetty viime vuosina. Valitaan aiheet, joissa pitää onnistua ja joita resursoidaan. Kaikesta ei tarvitse tehdä vähintään keskipitkää perusjuttua.
Verkkoyleisö ei ole tästä vähentynyt, päinvastoin.
Tietysti uutismediassa tarvitaan myös nopeaa reagointia ja kattavuutta. Hitaus ei ole journalismissa itseisarvo eikä sitä ole tekstin pituus. Ajattelu sen sijaan on. Ideointi, pallottelu, jalostaminen.
Siksi ilahdun kaikista organisatorisista tempuista, joilla media raivaa tekijöilleen aikaa vähemmän tärkeästä olennaisimpaan, omien aiheiden kaivamiseen ja huolelliseen toteuttamiseen.
