Kun kokeneet toimittajat tapaavat, on keskusteluilla taipumus kääntyä nostalgiaan.
Monen asian muistellaan olleen ennen paremmin. Oli enemmän aikaa, enemmän tekijöitä, enemmän lukijoita ja enemmän ulkomaan reportaasimatkoja.
Lisäksi kuulee surkuttelua, jonka mukaan toimituksissa oli vielä 1990-luvulla ”suuria persoonia”. Hieman romantisoiden saatetaan muistella tylysti puhelimeen vastannutta esimiestä, koukeroisesti kirjoittanutta uutistoimittajaa tai nyrkkitappeluihin joutunutta valokuvaajaa.
Nyökyttelen mukana. On totta, että toimituksissa on vähemmän räiskyviä persoonallisuuksia tai rajoja rikkovaa journalismia kuin 23 vuoden työurani alussa. Totta on sekin, että työelämässä vaaditaan hillitympää käytöstä. Lisäksi nykynuorille on luontevaa suhtautua journalismiin ”vain työnä”, ei intohimona ja elämäntapana.
Ehkä hyvä niin.
Suuri persoona voi olla haastava työtoveri.
Kuinka monella työpaikalla on hyväksytty tökeröä käytöstä tai velttoa työntekoa sillä perusteella, että kyseessä sattuu olemaan suuri persoonallisuus? Ei hän mitään pahaa tarkoita, on vain omalaatuinen tyyppi.
Suuri persoona voi viedä tilaa muilta. Palavereissa keskustellaan hänen juttuprojekteistaan, työtehtäviä jakaessa pitää huomioida suuren persoonan rajoitukset. Juttukeikka pikkukunnan toritapahtumaan ja rantagallup eivät vaadi mestarillista kirjoittajaa, ne vaativat nöyryyttä perustyötä kohtaan.
Enkä ole varma, kuinka moninaisen tai sallivan työyhteisön suurten persoonien aikakausi mahdollisti. Kuuluisat toimittajapersoonat tuntuvat usein olevan kovaäänisiä, suorapuheisia ja pisteliäitä huomioita tekeviä miehiä.
Suuri persoona voi olla myös mahtava työtoveri.
Nostalgisissa muisteluissa esille nousee persoonallista journalismia tehneitä toimittajia, jotka ovat kollegoina ystävällisiä, huomioonottavia ja kannustavia. Heidän suuruutensa on työn jäljessä.
Myös tähän liittyy uhkia.
”Suuret persoonat voivat tukahduttaa muita myös ollessaan mukavia ja ihan huomaamattaan.”
Pääsin Keskisuomalaisen urheilutoimitukseen kesällä 2005. Sain hyvää palautetta esimiehiltä, kollegoilta ja lukijoilta.
Sain myös toistuvasti palautetta, jonka mukaan minulla on matkaa Keskisuomalaisessa yli 40 vuoden työuran tehneen Ilkka Kulmalan saappaisiin. ”Hän on todellinen kolumnisti”, luki yhdessäkin sähköpostissa.
Kulmala on mukava mies sekä palkittu, taitava ja hyvin persoonallinen kirjoittaja. Urheilutoimittajien keskuudessa ainutlaatuinen.
Suhtauduin palautteeseen höpsösti. Ajattelin, että jos Kulmalan tyyli on se, mitä tässä yhteisössä tavoitellaan ja arvostetaan, niin annetaan sitten palaa. En etsinyt omaa toimittajaminääni, vaan aloin jäljitellä Kulmalan rytmiä, rakenteita ja tarinankerrontaa. En ottanut vaikutteita, vaan kopioin. Yritin epätoivoisesti kirjoittaa vähän, mutta sanoa paljon.
Sitten havahduin: enhän minä saatana tällaista osaa.
Kokemus oli opettavainen.
Suuret persoonat voivat olla mulkkuja. Suuret persoonat voivat tukahduttaa muita myös ollessaan mukavia ja ihan huomaamattaan.
Jos Kulmalan sinänsä loisteliasta tyyliä olisi hehkutettu toimituksessa vähemmän, ehkä minäkin olisin löytänyt oman ääneni aikaisemmin.
