Toimittajat ovat hyviä tekemään juttuja muiden ammattikuntien pulmista mutta miettivät vähemmän omiaan. Yksi tällainen on monimuotoisuuden puute, joka median mukaan vaivaa esimerkiksi poliisia ja virkamieskuntaa.
Toimittajakunnan moninaisuudesta on kirjoitettu vähemmän. Se kelpaakin lähinnä vitsiksi.
Kärjistetysti: toimituksessa työporukka on monimuotoinen, kun joukossa on sekä Tampereen että Jyväskylän yliopiston kasvatteja.
Toimittajakunta on keskiluokkaista, valkoista ja suomen- tai ruotsinkielistä. Yhteiskunta ympärillä kuitenkin monimuotoistuu nopeasti. Toimitusten kannattaisi muuttua sen mukana.
Mihin monimuotoisuutta tarvitaan?
Ensinnäkin ilmeisin: Journalistinen media on merkittävä instituutio ja vallankäyttäjä. On yksinkertaisesti oikein, että kaikenlaisilla yhteiskunnan jäsenillä on roolinsa sen sisällä.
Toiseksi, vaikka median agendan muotoutumiseen vaikuttavat monet voimat, eritoten arkiset juttuaiheet löytyvät usein toimittajien omasta elinympäristöstä. Monenlaisista ihmisistä koostuva toimitus pystyy palvelemaan monimuotoista yleisöä, mikä voi parhaimmillaan näkyä tilaus- ja mainosmyynnissä.
”Kärjistetysti: toimituksessa työporukka on monimuotoinen, kun joukossa on sekä Tampereen että Jyväskylän yliopiston kasvatteja.”
Lisäksi on lukuisia vaikeammin hahmotettavia hyötyjä, joita monimuotoisuudesta voi työyhteisölle olla. Monimuotoisuus esimerkiksi lisää luovuutta – ainakin pitkällä aikavälillä.
Luovuutta vuosikymmeniä tutkineen Teresa Amabilen mukaan samankaltaisista ihmisistä koostuva tiimi tuottaa usein tuloksia monimuotoista tiimiä nopeammin. Pidemmän päälle se kuitenkin häviää monimuotoisemmalle työporukalle, jossa ihmisten erilaisuus ruokkii ideoiden yhdistelyä ennennäkemättömiksi ratkaisuiksi.
Toimituksissa on usein kiire saada aikaan, mutta nopeiden tulosten tarve ei saisi jyrätä luovuutta. Erityisesti isoissa, strategisissa muutoksissa tarvitaan yllättävää ajattelua, jota ei synny, vaikka yhteen pantaisiin kuinka monta keski-ikäistä, farmari-Volvoa ajavaa pomotoimittajaa.
Käytännössä monimuotoisuutta rakennetaan rekrytointien avulla. Työ on hidasta. Harvassa toimituksessa on varaa palkata uutta väkeä yhtä mittaa.
Ja joka tapauksessa moninaisuus jää usein pelkäksi puheeksi, kun realismi astuu kehään.
Toimituksia riivaava niukkuus kannustaa turvallisen tuntuisiin rekrytointeihin. Otetaan ihmisiä, jotka on koulutettu tutuissa oppilaitoksissa ja jotka eivät ole liian nuoria (ei aikaa perehdyttää) tai liian vanhoja (eivät opi enää uutta).
Ja hyvin harvoin otetaan ketään, jonka äidinkieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi, vaikkei äidinkielisyys ole erinomaisen kielitaidon edellytys eikä tae. Lisäksi toimituksista löytyy runsaasti tehtäviä, joissa valtakielen osaamista ei tarvita, tai joissa siitä voi joustaa, jos tilalle saa jotain muuta arvokasta.
Joskus rekrytointeihin myös käytetään liian vähän aikaa, vaikka ne ovat tärkeimpiä päätöksiä, joita toimituksissa tehdään.
Monimuotoisuuden lisääminen vaatisi, että jokainen rekrytointi tehdään harkiten. Ettei luoteta fiilikseen vaan kuunnellaan, mitä hakijoilla on sanottavanaan, ja uskalletaan kuvitella heille paikka työyhteisössä.
Rekrytoinnin jälkeen edessä on vielä vaikeampi tehtävä: miten työyhteisöstä rakennetaan sellainen, että kaikenlaiset ihmiset voivat kokea kuuluvansa siihen.
