Suomen kansallisessa kertomuksessa painetulla sanalla on iso rooli. Sana on laki, eikä edes naimisiin ole päässyt, ellei osannut lukea. Kansallisromaanimme huipentuu siihen, kun Seitsemän veljestä opettelevat vuosien niskoittelun jälkeen lukemaan.
Merkkejä kirjoitetun kielen painoarvosta voi nähdä kaduillakin. Pääkaupunkimme ydinkeskustassa on kahdeksan henkilöille omistettua julkista patsasta. Puolet niistä esittää valtionpäämiehiä ja loput kirjoittajia. Tilan ovat ottaneet haltuun Runeberg, Kivi, Topelius ja Leino. Säveltäjiä saati kuvataitelijoita ei muistella pääkaupungin keskeisimmillä paikoilla.
Patsaat voi toki mieltää menneiden aikojen arvostusten symboleiksi, mutta ei visuaalisten taitojen puolestapuhujia meidänkään ajassamme juuri arvosteta.
Taidemuseojohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén puhui visuaalisen lukutaidon merkityksestä puolustaessaan Guggenheimin taidemuseota. Viestinsä hän maustoi ansiokkaan eloisilla kuvauksilla siitä, miten painetun sanan ylivaltaan perustuva Gutenbergin galaksi pian luhistuu ja alkaa visuaalisuuden aikakausi. Hänen mukaansa Suomessa olisi korkea aika oppia lisää kuvanlukutaitoa ja visuaalista kerrontaa.
Ei olisi kannattanut moista keskustelua herättää. Toimittajat lämmittivät ivakiukaan kuumaksi, ja sosiaalinen media huolehti pilkkalöylyn heittämisestä.
”Jopa kaikkein suurimpien uutismedioiden digiolemuksesta paistaa läpi painopinnan valmistamisen perinne.”
Kokemastaan kohtelusta huolimatta Gallen-Kallela-Sirén oli oikeassa. Kuvallisen ilmaisun määrä ja merkitys ovat kasvussa. Etenkin internetiä katsotaan enemmän kuin luetaan.
Puhtaasti esteettiseen ilmaisuun keskittyvästä Instagramista ennustetaan tulevan maailman suosituin sosiaalinen media.
Ihan tavalliset ihmiset ottavat ja julkaisevat toinen toistaan upeampia kuvia niin arjesta kuin juhlasta.
Uutismediat ovat alkuvuodesta kilvan kertoneet iloisia uutisia nousseista digitilaajamääristä. Jotta tuo kehitys kiihtyisi, on medioiden panostettava digipuolen kuvalliseen ilmaisuun huomattavasti nykyistä enemmän. Jopa kaikkein suurimpien uutismedioiden digiolemuksesta paistaa läpi painopinnan valmistamisen perinne. Taitetaan sanomalehteä näytölle.
Käyttöön valitut julkaisualustat ovat varsin kankeita. Lopputulos on, että rikkaimman visuaalisen kerronnan mahdollistavassa digimaailmassa täytetään innottomasti rajallinen määrä vakiokokoisia pinta-aloja.
Digitaaliset kanavat ovat toimitusten arvoasteikossa paperisille alisteisia, mikä näkyy vaikkapa taittovirheisiin suhtautumisessa. Teksti leikkaantuu suositussa mobiiliselaimessa oikeasta reunasta poikki. Väärä kuva väärässä artikkelissa.
Harmittaa mutta ei haittaa. Tilanne on nurinkurinen: mobiilissa on tulevaisuus, mutta laatukriteeristö on juuri siellä löyhempi.
Haasteita piisaa myös esillepanossa. Käyttöliittymäsuunnittelu on usein niin kunnianhimotonta, ettei edes artikkeleiden keskinäistä painoarvoa hahmota. Printistä erottaa jutun tärkeyden kertavilkaisulla, mutta mobiilissa kaikki sisältö on herkästi yhteen ja samaan virtaan heitettyä massaa. Lukemiseen orientoituminen ontuu, ja helmet jäävät huomaamatta.
Helsingin Sanomat ja Aamulehti ovat sentään alkaneet käyttää timantti- ja tähti-ikoneja merkkaamaan erityisen laadukkaita juttuja. Tämä on hyvä alku. Silti toivoisin ainakin mobiilin visuaalisuuteen panostettavan vähintään yhtä paljon kuin printinkin. Hyvä tavoite on yllättää mobiililukija edes kerran päivässä verkkokerronnan omista vahvuuksista ammentavilla ja juttua tukevilla visuaalisilla ratkaisuilla. Vaikka sitten gif-animaatioilla.
Toimitusten johtoon, sinne kirjoittavien journalistien rinnalle, tulisi nostaa design-ammattilaisia. Heidän vastuullaan olisi välineen visuaalinen identiteetti, kokonaisolemus ja digitaalisen asiakaskokemuksen jouhevuus. Vaikka toive voi tuntua kannattavuuden kanssa painimisen keskellä epäreilulta, asian väheksyminen on saletisti väärä ratkaisu.
