Sulje

Maria Lassila-Merisalo

Syntymän ihme

Maria Lassila-Merisalo on tutkijatohtori, joka tutkii ubiikkia uutismediaa Jyväskylän yliopistossa viestintätieteiden laitoksella.

Kirjailijoita haastatelleet Eeva Haapaniemi ja Merja Kuusela ovat jakaneet kirjailijat työprosessin mukaan kolmeen ryhmään: vaiheittain eteneviin, kontrolloituihin kirjoittajiin, heti valmiiseen tekstiin pyrkiviin perfektionisteihin ja kontrolloimattomiin, kaoottisiin kirjoittajiin.

Jako on parikymmentä vuotta vanha, mutta yhä toimiva. Testasin sitä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittajiin, joita haastattelin tutkimuksessani.

Pitkiä juttuja kirjoittavan toimittajan työprosessi ei välttämättä eroa suurestikaan kirjailijan työskentelystä. Kuukausiliitteen kirjoittajilla on vielä tukenaan editointikäytäntö, jota voi verrata kustannustoimittajien työhön kirjapuolella.

Sanomalehden toimittajakin voi silti tunnistaa seuraavista oman työskentelytapansa.

 

Vaiheittain etenevää kirjoittajaa voi kutsua myös prosessikirjoittajaksi. Hän tekee laajat muistiinpanot ja kirjoittaa niiden pohjalta ensimmäisen jutturaakileen, jota alkaa sitten vähitellen muokata itse tai editorin kommenttien pohjalta.

”Nykyään maltan kerätä kaiken materiaalin ja siirtää kirjoittamisen aloittamista. Nuorempana oli kova kiire kirjoittamaan, ja tein hirveästi turhaa työtä.”

Palapelin kokoaminen saattaa kuitenkin tuntua kovinkin tuskalliselta, kun materiaalia on paljon. Mistä löytyy punainen lanka, mitkä kaikki asiat liittyvät aiheeseen ja mitkä on pudotettava pois? Ja miten välttää mekaanisuus, miten saada tarina virtaamaan?

Perfektionistit etsivät jo tiedonhankintavaiheessa sopivia aloituksia, käänteitä ja lopetuksia. He työstävät lauseita mielessään ja kirjaavat ehyitä tekstinpätkiä muistiinpanoihinsa.

Itse jutun kirjoittaminen voi merkitä liki valmiin tarinan siirtämistä päästä paperille. ”En voisi aloittaa kirjoittamista, ellen tietäisi mitä kohti olen menossa.”

Perfektionistin haasteena voi olla urautuminen ja omiin lauseisiin rakastuminen. Kun määränpää on kirkkaana mielessä jo varhain, vaihtoehtoiset polut jäävät herkästi näkemättä.

 

Erään toimittajan kuvaus edustaa tyylipuhtaasti kaoottisen kirjoittajan työprosessia.

”Mä olen yleensä ihan sekopää, en oikein tajua mitä olen tekemässä. — Ja sitten mä aina yllätyn kun se putkahtaa sieltä se… juttu! Tämä on mulle kuin syntymän ihme.”

Kaoottisten kirjoittajien haasteena on kehittyminen. Jos ei osaa purkaa omaa työprosessiaan osiin, on vaikeaa erottaa siitä parannettavaa.

Kaoottisen kirjoittajatyypin varaan rakentuu myös se perinteinen mielikuva myyttisestä pystymetsästä tulleesta syntymälahjakkuudesta, joka on vain ”suuremman voiman” välikappale. Itseoppineisuutta ja intuitiivisuutta arvostettiin meillä pitkään enemmän kuin kouluttautumista ja järjestelmällistä työskentelyä.

 

Nykyään tiedetään, että se mystinen voima, joka kirjoittajan käsiä näppiksellä kuljettaa, ei ole sen ihmeellisempi kuin oma alitajunta. Tiedetään myös, että kirjoittaminen on yhdistelmä raakaa työtä ja satunnaisia inspiraation hetkiä.

Ja kaikilla kirjoittajatyypeillä on opittavaa toisiltaan.

Kommentit