Elinkeinoministeri Wille Rydmanin viestien julkaisusta Helsingin Sanomissa käytiin yllättävää keskustelua. Olin kuvitellut yleisön jo tottuneen yksityisten viestien julkaisuun niiden yleisen merkityksen vuoksi. Esimerkkejä on riittänyt Paavo Väyrysen Vladimirov-kirjeestä Matti Vanhasen ja Ilkka Kanervan tekstiviesteihin.
Olin väärässä. Eivät siihen ole tottuneet edes kaikki journalistit.
Alkuvuodesta julkaistu, yli 400 suomalaisjournalistille tehtyyn kyselyyn perustuva tutkimusraportti “Paljon vanhaa, jotain uutta ja jotain lainattua” kertoo, että kaksi viidestä journalistista ei pitänyt “missään olosuhteissa” hyväksyttävänä valtaapitävien dokumenttien tai kuvien julkaisua ilman lupaa.
”Ei tarvinne alkaa luetella, mitkä tiedot yleisöltä olisi jäänyt saamatta, jos yritysten tai viranomaisten salaisina pitämiä papereita ei ’missään olosuhteissa’ olisi julkaistu.”
Useampi kuin joka neljäs piti aina kiellettynä myös luottamuksellisten liike- tai viranomaisdokumenttien käyttöä. Neljäkymmentä prosenttia ei koskaan hyväksy toimittajan tekeytymistä toiseksi henkilöksi. Joka viides pitää piilotettujen tallennusvälineiden käyttöä kaikissa tilanteissa kiellettynä.
Nämä kaikki ovat länsimaisessa journalismissa yleisesti käytettyjä tutkivan journalismin menetelmiä, joiden käytön myös Suomessa Journalistin ohjeet ja laki sallivat tietyin edellytyksin.
Ruotsissa on peräti verbi wallraffa, valehenkilöllisyyksien ja piilokameran avulla maailmanmaineeseen ponnistaneen Günter Wallraffin mukaan. Eikä tarvinne alkaa luetella, mitkä tiedot yleisöltä olisi jäänyt saamatta, jos yritysten tai viranomaisten salaisina pitämiä papereita ei “missään olosuhteissa” olisi julkaistu.
Erimielisyys yksittäisistä julkaisupäätöksistä on tervettä ja tarpeellista. Näyttää kuitenkin siltä, että tutkivilla journalisteilla riittää hommaa työnsä lähtökohtien ja menetelmien perustelemisessa myös alan sisällä.
