Aloitin uutistoimittajan urani 90-luvun puolivälissä. Keskisuuressa maakuntalehdessä oli mahtavaa. Sain nähdä sanomalehden tekemisestä vaiheen, jollaisena se kuvataan vanhoissa elokuvissa. Tai vaikkapa Mauri Kunnaksen klassikossa Etusivun juttu. Sydänalassa asti tuntui, kun painokone illalla käynnistyi, sijaitsihan se hallissa heti toimitussihteerien huoneen takana.
Pelkäsin vähän toimitussihteereitä. Enemmän toki ihailin, etenkin heidän kykyään parantaa löysiä otsikkoehdotelmiani. Persoonalliset valokuvaajat kehittivät uutiskuviaan viereisessä pimiössä. Aluetoimittajien filmikelat saapuivat joka päivä Matkahuollon busseilla. ”Stop the press!” -komentoa en kuullut kertaakaan. Luulen joka ikisen toimittajan haaveilleen sen huutamisesta. Pressiklubin virkaa toimitti pikkukaupungin satamaravintolan pyöreä nurkkapöytä. Siellä tupakoivat hekin, jotka eivät muuten niin tehneet.
Toimittajayhteisö oli tiivis. Ja puhelias. Ja kylläpä me siellä nurkkapöydässä jaksoimmekin puhua toimittajuudesta. Se oli ihanaa. Toimittajana olemista, kirjoittamista, orastavaa digitaalisuutta ja jopa levikkiä käsiteltiin kaikista mahdollista näkökulmista. Ehkä vielä yksi lasi punaviiniä. Tajusin vasta kaksi vuosikymmentä myöhemmin, että keskusteluissamme oli yksi iso sokea piste. Se oli mainosmyynti. Emme tulleet ajatelleeksikaan, mistä ja miten iso osa palkkaamme kerättiin kasaan. Olimme niin keskittyneitä omaan toimittajuuteemme, että osasimme nimetä kymmenen muun sanomalehden päätoimittajat, muttemme yhtään oman lehden mediamyyjää.
”Toimittajien parempi tuntemus oman aviisinsa ansaintamallista ei rapauta journalistista riippumattomuutta. Aivan kuten ei minkään muunkaan tietomäärän lisääntyminen uhkaa integriteettiä.”
Väitän, että uutismediayhteisön – etenkin toimittajien – pitäisi ymmärtää paremmin mediamyyjiä ja mainosmyynnin logiikkaa. Miksi mainostaja haluaa näkyä juuri sanomalehdessä? Ja etenkin miksi ei halua. Ammatikseen ilmoitustilaa ostavien mediatoimistojen kautta kulkee vuosittain satoja miljoonia euroja mainosrahaa sanomalehtiin. Silti moni journalisti sekoittaa mediatoimistot viestintätoimistoihin. Kiinnostus omaa alaa kohtaan on hyvin tarkkaan rajattua.
Toimittajien parempi tuntemus oman aviisinsa ansaintamallista ei rapauta journalistista riippumattomuutta. Aivan kuten ei minkään muunkaan tietomäärän lisääntyminen uhkaa integriteettiä.
Maaliskuussa jaetaan jälleen Suuri Journalistipalkinto. Palkinnolla halutaan tukea ja edistää hyvää journalismia ja vahvistaa vastuullisen suomalaisen median asemaa yhteiskunnassamme. Kyseessä on hieno instituutio, toimittajat ovat juhlansa ansainneet. Kuten myös valokuvaajat, joita palkitaan vuosittain Kuvajournalismi-palkinnolla eli entisellä Vuoden lehtikuva -pystillä.
Ala ei ole unohtanut graafikoita, eikä taittajiakaan. Visuaalisen Journalismin Kilta ry on jakanut Helsingin Sanomain Säätiön tuella 10 000 euron palkinnon vuoden parhaasta visuaalisesta toteutuksesta. Palkinnon voi saada mediatuote, ulkoasu-uudistus, tai vaikkapa datavisualisointi.
Alan palkintoja jaettaessa mainosmyyjät on unohdettu lähes täysin. Onneksi meillä on paikallislehdet. Ne näyttävät suuremmilleen mallia, miten ala osoittaa arvostusta yli organisaatiorajojen. Pieniä lehtiä edustava Suomen Paikallismediat Oy on järjestänyt vuodesta 2016 alkaen kilpailua, jossa etsitään tuloksellista, innovatiivista ja sinnikästä myyjää, joka on myös vankkumaton paikallislehden puolestapuhuja. Palkinto on jaettu paikallislehtiväen tärkeimmässä tilaisuudessa eli Suurilla Lehtipäivillä.
Olen ollut muutaman kerran paikalla, kun palkinto jaetaan. En muista toista huomionosoitusta, jonka vastaanottajat olisivat olleet kiitollisempia ja iloisemmin yllättyneitä. Kun vuosikymmenien hiljainen puurtaminen huomioidaan täyden salin osoittamin seisovin aplodein, on vaikeaa ja tarpeetonta estellä omaakaan tunteenpuuskaa.
Mediamyyntiä soisi kiitettävän useammin, siellä normaalissa arjessa. Ilman hyviä kaupallistajia hyvää ja riippumatonta lehteä on mahdotonta tehdä.
