Toimittajia ärsyttää, kun he yrittävät kitkeä uutisesta poliittisuuden pois ja rakentaa neutraalin esityksen, mutta yleisö lukee saman uutisen kriittisesti ja takuuvarman poliittisesti.
Näin kerrottiin Kelluva kiinnostavuus -kirjan julkistamisseminaarissa. Mediayleisöjä sosiaalisina verkostoina hahmottanut Tampereen yliopiston tutkimuskeskus COMETin raportti antaa tiukkaa palautetta toimituksille.
Tutkimuksen mukaan edes lukijaa jo ennestään kiinnostavasta aiheesta kirjoitetut uutiset eivät synnytä lukijassa uusia ajatuksia. Ne eivät rohkaise keskustelemaan eivätkä toimimaan.
Kirjassa mainitaan, että lehdet tekisivät mieluiten yhteistyötä asioihin neutraalisti suhtautuvien ihmisten kanssa. Ideaalitilanteessa siis neutraalit toimittajat haastattelevat neutraaleja asiantuntijoita ja lopputuloksena syntyy sieviä ja neutraaleja juttuja.
Ja sitten ihmetellään, miksi verkkokeskustelut pursuilevat älämölöä ja aggressiota.
Ehkä julkisen keskustelukulttuurin latteus todellakin pakottaa meidät äkkiväärään itsemme ilmaisemiseen, jotta tunnemme saavamme äänemme kuuluviin.
Olemmeko kadottaneet keskustelemisen taidon? Luemme vilpittömätkin mielipiteet taitavasti henkilökohtaisina loukkauksina ja provokaatioina, vaikka yhtä lailla voisimme nähdä kutsun rakentavaan ja toista osapuolta ja hänen näkemyksiään kunnioittavaan keskusteluun.
Sokrates kuvasi itseään paarmaksi, joka härnäsi ajattelussaan luutuneita ihmisiä kyseenalaistamaan omat käsityksensä ja uskomuksensa. Hän oli kriittinen, mutta rakentava.
Keskustelupalstoilla muhiva pahansuopa saivartelu ja kyyninen sarkasmi eivät rakenna muuta kuin yhä suurempaa mätäpesäkettä, joka syö sisäänsä myös asiallisen ja fiksun keskustelun, jota sitäkin – uskokaa tai älkää – verkossa käydään.
Kelluva kiinnostavuus -tutkimus esittää ajatuksen: ehkä yleisön ärhäkkä poliittisuus ei olekaan verkon eikä sosiaalisen median synnyttämää, vaan sitä on aina ollut. Nyt se vain tulee aiempaa paremmin esille.
Kelluva kiinnostavuus -tutkimus vahvistaa havaintoa, jonka mukaan yleisö on kriittistä ja aktiivista omissa sosiaalisissa verkostoissaan, mutta tämä ei realisoidu teoiksi, koska ihmiset eivät koe voivansa vaikuttaa.
Samaa kokemusta esitetään syyksi alhaiseen äänestysprosenttiin. Valta on tuolla jossakin, se ei ole minun ulottuvillani eikä ketään kiinnosta, mitä minä ajattelen.
Voisiko journalismi omalla esimerkillään kehittää julkisen keskustelun tasoa?
Läpinäkyvä, perusteltu näkemys ei syö journalismin uskottavuutta, ymmärrettävyyttä eikä kiinnostavuutta. Se on kuin keskustelunavaus kaveriporukassa.
Sanomalehti syntyi valistuksen projektina, mutta tämä ei anna tämän päivän toimittajalle syytä puhutella lukijaa alaspäin.
Toimittaja on yhtä yleisönsä kanssa, lukija itsekin. Lukijoita kiinnostaa se, mikä meitä ihmisiä tapaa kiinnostaa: vanhempina, lapsina, työntekijöinä, asukkaina, opiskelijoina, eläkeläisinä, koiranomistajina. Meillä on niistä asioista mielipiteitä. Ja me voimme kirjoittaa niistä, piiloutumatta he said, she said -kiemurtelun taakse.