Ei ole varmaan kovin rakentavaa kivittää mediapomoja, esihenkilöitä tai konsultteja. Silti välillä tekisi mieli. Toisinaan tekisi mieli kivittää itseäänkin. Niin paljon liirumlaarumia tulee suustaan päästettyä: lauseita, jotka eivät oikeastaan tarkoita mitään. Tällaisia:
”Hyvä journalismi riittää. Lukijat kyllä huomaavat sen.”
”Ydintehtävämme on kuunnella lukijaa.”
”Tarvitsemme moniäänisempää mediaa, rikkaampaa kuvastoa ja erilaisia tekijöitä.”
”Pitää olla enemmän läsnä lukijan arjessa, hyödyksi.”
Eihän tuo tarkoita mitään. Se on sama kuin elokuvantekijä sanoisi, että ”pitää tehdä parempia elokuvia” tai hiihtäjän analysoisi, että ”kunhan hiihdän vähän kovempaa, niin eiköhän se siitä”.
Toisaalta pitää olla armollinen. Journalismissa hauskinta – ja tavallaan kamalinta – on jo vuosia ollut se, että kukaan ei tarkalleen ottaen tiedä, mitä pitäisi tehdä. Missä muodossa ja millaisilta laitteilta sisältöä jatkossa kulutetaan? Ei auta kuin taivaltaa yhdessä tätä pimeää vaellusta.
Kun koko media-ala sompailee sinne ja tänne, on kohtuullisen tärkeää katsoa myös taaksepäin. Samalla voi huomata, että pieleen meni ja ennustaa uudestaan.
”Käsitys tilaajista, median käyttötavoista, käynneistä ja pidosta tarkentuu sellaista vauhtia, että parin vuoden päästä monikin nyt tehty toimenpide saattaa tuntua hassulta.”
Kaupallinen media on kokeillut monenlaista. Ihan ensin tavoiteltiin massoja: tuijotettiin käyntejä eli klikkejä. Mitä useampi, sitä parempi. Tämä on edelleenkin tärkeä mittari, mutta pelkkien klikkien mittaaminen jättää huomiotta muutaman tärkeän seikan. Keitä lukijat ovat? Millainen vietti heidät juttujen ääreen ohjaa tai kauanko he sisällön parissa viihtyvät? Ovatko he lähtiessään niin tyytyväisiä, että palaavat uudelleen?
Sitten lukijoista kiinnostuttiin tarkemmin. Heiltä alettiin pyytää rahaa tai kirjautumistietoja. Syntyi maksumuureja ja maksullisia sovelluksia. Aikakauslehdet alkoivat siirtyä digiin. Podcasteista alettiin ottaa hintaa. Iltapäivälehdet pohtivat, miten kuluttajien lompakoihin pääsisi kiinni myös digissä. Uutismediat miettivät, mitä annetaan ilmaiseksi kaikille ja mitä säästetään vain tilaajille.
Tilausmaksullisen journalismin yksi pulma ovat fiksut ja hintatietoiset kuluttajat. Mediat saavat uusia tilaajia kahdella tavalla: hyvällä journalismilla tai houkuttelevalla hinnalla. Usein hinta toimii tehokkaammin. Ongelma tulee siinä vaiheessa, kun kamppishinta päättyy ja kuluttajan tulisi siirtyä maksamaan sitä oikeaa, vähän korkeampaa hintaa.
”Pito on siitä ihana asia, että sitä nostaa usein laatu.”
Silloin avuksi tulee pito. Jos tuotteella on hyvä pito, tilaaja on tyytyväinen ja pysyy asiakkaana pitkään. Pito on siitä ihana asia, että sitä nostaa usein laatu. Journalismin kannalta se on hyvä asia. Pito on hyvä asia myös kuluttajamyynnin kannalta: Suomen kokoisessa maassa kun ei uusia yleisöjä ikuisiksi ajoiksi riitä.
Käsitys tilaajista, median käyttötavoista, käynneistä ja pidosta tarkentuu sellaista vauhtia, että parin vuoden päästä monikin nyt tehty toimenpide saattaa tuntua hassulta.
Perspektiiviä itselleni toi yhdysvaltalainen journalismin apulaisprofessori ja toimittaja Jeff Jarvis. Jarvisilla on teoria: journalismin kehitys toistaa itseään. Hänen mukaansa journalismin teknologiat ovat nyt samanlaisessa muutoksessa kuin 1450-luvulla, kun Gutenberg keksi kirjapainotekniikan. ”Journalismi oli silloin huonoa bisnestä. Kaikki raha meni teknologiaan, eikä sisällön tekemiseen jäänyt mitään”, hän sanoi.
Jarvis uskoo, että nyt on sama. Hänen mielestään mediabisnes löytää itsensä uudelleen. Mutta se vie aikaa. Jarvisin arvion mukaan runsaat 100 vuotta.
Se tarkoittaa vielä sataa vuotta aikaa kokeilla ja erehtyä.
