Tilaa Uutiskirje!

Mikko Alkion kolme pointtia Ylestä

Mediapolitiikka on Suomessa ollut Yle-politiikkaa ja nyt rahat pitää jakaa tasaisemmin, sanoo Ylestä kirjan julkaissut juristi Mikko Alkio.

Hitaat
  • LEHDISTÖTILAISUUS
  • AIKA 28.2.2023
  • PAIKKA Asianajotoimisto Roschierin toimitilat Helsingin Kasarmitorilla
  • PAIKALLA Entinen keskustavaikuttaja, valtiontuki- ja EU-oikeusjuristi Mikko Alkio, joka on vasta julkaissut tietokirjan Yleisradiotoiminta ja markkinat. Aiemmin hän on julkaissut tietokirjoja myös muun muassa kilpailuoikeudesta, valtiontuista ja rahapelimarkkinoista.
  • AIHE Yle ja sen rajat, mediapolitiikka
  • TARJOLLA Lämminsavulohileipiä, konvehteja, kahvia ja teetä

Pöydän toisella puolella istuu Mikko Alkio. Hän on lentänyt puoli kahdelta edellisyönä Kataloniasta Suomeen. Olemme Helsingin Kasarmitorin kattojen yllä asianajotoimisto Roschierin uudenkarheiden tilojen yläkerroksissa.

Tarkoitus on puhua Ylestä.

Alkio on kilpailu- ja EU-oikeuteen erikoistunut juristi, joka on juuri julkaissut teoksen Yleisradiotoiminta ja markkinat. Siinä hän käy läpi, miten yleisradiotoimintaa säädellään eri maissa ja EU-tasolla.

Se ei vielä välttämättä riittäisi jutun aiheeksi, mutta kirjansa loppuluvussa Alkio ottaa analyysiinsa pohjautuen reippaasti kantaa mediapolitiikkaan.

Moni ehkä muistaakin Alkion aivan muussa roolissa kuin juristina.

– Mulla on tällainen synkkä poliittinen menneisyys, siitä pitää kaikkia aina varoittaa, Alkio sanoo.

Alkioon on tavattu liittää määre ”keskustavaikuttaja”. Hän on toiminut pääministeri Matti Vanhasen talouspoliittisena neuvonantajana, EU-komissaari Olli Rehnin kabinetissa sekä Mauri Pekkarisen poliittisena valtiosihteerinä.

Vuonna 2006 hän hävisi keskustan puoluesihteerin paikan Jarmo Korhoselle niin sanotussa ”Olmin” (Alkio) ja ”Kelmin” (Korhonen) kamppailussa.

Alkio kuitenkin erosi keskustasta pari vuotta sitten ja on nyt poliittisesti sitoutumaton.

– En koskaan oppinut puhumaan sitä, mitä ihmiset haluavat kuulla vaan sitä, mitä ajattelen. Se on aika iso ongelma, jos haluaa toimia politiikassa. Ehkä liittyy vähän tämän päivän aiheeseenkin, Alkio alustaa.

Ylestä Alkio halusi kirjoittaa, sillä häntä vaivasi heikkotasoinen keskustelu, jota Yle-lain säätämisen ympärillä Suomessa on käyty. Ongelma oli, että keskustelijat valitsivat nopeasti puolensa Ylen ja kaupallisen median väliltä. Alkio taas ajattelee, että Suomeen tarvitaan sekä vahva Yle että vahva lehdistö.

Toisaalta Yle-aihe tuli Alkion pöydälle siksi, että hän oli asiamiehenä Medialiiton Euroopan komissiolle tekemässä valtiontukikantelussa Ylen tekstimuotoisista sisällöistä. Alkio vastaa kirjansa sisällöstä itse, mutta Uutismedian liitto ja Medialiitto ovat rahoittaneet sen tekemistä.

Onko Alkio siis jonkinasteinen Yle-kriitikko?

– En missään nimessä, päinvastoin rakastan Yleä. Harvana päivänä en käyttäisi vaikkapa Yle Areenaa tai katsoisi uutisia tai ajankohtaisohjelmia. Ylen roolista on kuitenkin voitava käydä keskustelua. En ole Yle-kriitikko, vaikka sanon, että Yle on mennyt pahasti julkisen palvelun tehtävänsä ulkopuolelle.

”Monet vaativat rahan leikkaamista Yleltä, mutta minä esitän rahan käyttämistä eri tavalla median sisällä.”

Mutta mennään nyt siihen, mitä Alkiolla on sanottavanaan. Sen voi tässä jutussa jakaa kolmeen kohtaan.

Ensimmäinen niistä on se, että valtion mediaan laittamat rahat, noin 650 miljoonaa, pitäisi jakaa uudelleen, tasaisemmin.

Alkio kärjistää kirjassaan, että suomalainen mediapolitiikka on ollut Yle-politiikkaa.

Lähes kaikki valtiontuki on kohdistunut Ylelle, missä Suomi eroaa muista Pohjoismaista. Myös lehtitilausten arvonlisäveroalennukset jäävät jälkeen verrokkimaista eikä pysyvää, merkittävää mediatukea Suomessa tunnetusti ole.

– Palikat pitäisi panna pöydälle ja katsoa ilman minkään värisiä laseja, miten se raha palvelisi moniarvoisen median tehtävää yhteiskunnassa. Ja nyt kun puhun mediasta, puhun journalismista.

Alkion palikat menisivät näin: kaksi kolmasosaa Ylelle ja loput yksityiseen mediaan. Yksityisen median tuesta suurin osa menisi lehtitilausten arvonlisäveron alentamiseen ja loput laadukkaan journalistisen sisällön saatavuuden varmistamiseen suoralla tuella.

Vertailun vuoksi: tänä vuonna Ylen nettomääräraha on noin 524 miljoonaa euroa ja sanoma- ja aikakauslehtitilausten alv-alennus 24 prosentista 10 prosenttiin maksaa valtiolle arviolta 120 miljoonaa euroa vuodessa.

Alkio siis käytännössä siirtäisi Ylen potista noin 100 miljoonaa kaupalliselle medialle.

– Monet vaativat rahan leikkaamista Yleltä, mutta minä esitän rahan käyttämistä eri tavalla median sisällä, Alkio sanoo.

– Se olisi siirto futiksen MM-kisojen ja NHL-otteluiden lähettämiseltä laatujournalismille.

Alkio ajattelee, että suora ja epäsuora tuki auttaisivat yksityistä lehdistöä selviämään. Lisäksi valtion tuella yksityisten mediatalojen journalismi olisi riippumattomampaa siitä, ”mitä ihmiset klikkaavat”. Julkinen tuki lisäisi hänen uskoakseen kallista eli tutkivaa ja taustoittavaa sekä ulkomaan journalismia. Se voitaisiin kohdentaa journalistien palkkoihin ja palkkioihin samaan tapaan kuin mediatukityöryhmä ehdotti keväällä 2021.

– En missään nimessä esitä, että nämä rahat menisivät mediayhtiöiden katteisiin. Totta kai siinä syntyisi valtava odotus lehdistölle tuottaa laatujournalismia. Jo nyt lehdistö hoitaa paljon julkista tehtävää samaan tapaan kuin Yle ihan kaupallisin perustein.

Alkio väläyttää myös valtiontuen osoittamista uudelle julkisen palvelun uutis- ja ajankohtaissisältöä tarjoavalle, yksityisomisteiselle televisiokanavalle Tanskan malliin.

Tätä hän perustelee muun muassa sillä, että vaikka lehdistön omistuksen keskittymisestä usein kannetaan huolta, vähiten kilpailua on tosiasiassa television uutissisällöissä.

– Kysymys on, olisiko suomalaisen demokraattisen keskustelun kannalta hyvä, että meillä olisi televisiossa useampia ajankohtaiskeskustelun areenoita.

”Kai meillä on jokin peruste, että Suomessa tämä on järkevämpää tehdä näin?”

Ylen toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila varoitti helmikuussa Maaseudun Tulevaisuudessa, mitä rajut leikkaukset, jutun esimerkissä 160 miljoonan euron vähennys, Ylen budjettiin tarkoittaisivat: kanavien lopettamista, kapeampaa tarjontaa Yle Areenassa, aluetoimitusten sulkemista ja riskejä huoltovarmuudelle.

Miltä se Alkiosta kuulostaa?

– Ensinkin, eihän tällaista muutosta pitäisi tehdä yön yli vaan pikkuhiljaa. Ylä-Anttila on oikeassa siinä, että olisihan se paljon pienempi Yle.

Alkion mukaan hänen ehdotuksessaan kuitenkin ”meille jäisi edelleen äärettömän merkittävä Yle”. Reilun 400 miljoonan euron budjetti riittäisi hänen arvionsa mukaan julkisen palvelun tehtävän tuottamiseen.

Alkio korostaa, ettei ota kantaa tarkkoihin kymmenmiljooniin vaan haluaa herätellä.

– Että kai meillä on jokin peruste, että Suomessa tämä on järkevämpää tehdä näin? Että me verotamme mediaa enemmän kuin muut, emme anna sille tukia ja käytännössä lähes koko potti menee yhdelle toimijalle?

Mikko Alkion mukaan myös Ylen uutis- ja ajankohtaissisältöjen rooli yhteiskunnassa on korostunut. Ylellä ja lehdistöllä on keskeinen rooli esimerkiksi maahanmuuttajien kotouttamisessa. ”Se on Suomen seuraavassa kehitysvaiheessa tosi iso kysymys.”

Toinen Alkiota poltteleva Yleen liittyvä seikka rahoituksen epätasaisen jaon ohella on hallintoneuvoston kaksoisrooli. Pääosin kansanedustajista koostuva elin sekä päättää Ylen toiminnasta, kuten sen strategiasta, että valvoo sitä.

– Se ei ole tietenkään tervettä, Alkio sanoo.

– Nimetkää toinen paikka yhteiskunnassa, jossa asiat on järjestetty näin. Totta kai tällainen rakenne tuottaa ongelmia, Alkio sanoo.

Ylipäätään Alkio katsoo, että Yleisradion läheinen suhde lainsäätäjiin on suomalainen erityispiirre.

Hän ehdottaakin Yleisradion valvontatehtävän siirtämistä ulkopuoliselle viranomaistaholle, luontevimmin Liikenne- ja viestintävirastolle tai Kilpailu- ja kuluttajavirastolle.

Ulkopuolinen taho valvoisi, ettei Yle laajenna toimintaansa sille laissa annetun tehtävän ulkopuolelle, ja vastaisi myös uusien merkittävien palveluiden ennakkoarvioinnista.

Alkio kirjoittaa, että tällä hetkellä Ylen rajoja määritellään reaktiivisesti kantelu kerrallaan EU-tasolla, mikä on paitsi epätarkoituksenmukaista myös hidasta ja kallista.

– Ei näitä kanteluita koskaan tulisi, jos hallintoneuvoston roolia muutettaisiin ja huolehdittaisiin, että Yle noudattaa sille laissa annettua tehtävää.

”Nimetkää toinen paikka yhteiskunnassa, jossa asiat on järjestetty näin.”

Mistä päästäänkin Alkion kolmanteen pointtiin, joka jo hieman lipsahtikin: Yle tulkitsee julkisen palvelun tehtäväänsä erittäin laajentavasti ja pyrkii kilpailemaan yksityisen median kanssa.

Yle-lain muotoilu Ylen tehtävästä on Alkiosta sinänsä toimiva vaikka lavea. Laissa sanotaan muun muassa, että julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee erityisesti ”tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä”.

– En olisi ottamassa viihdettä pois Ylen kanavilta, mutta kyllähän tämä tehtävä on tosi kansallinen, muotoiltu suomalaisen kulttuurin näkökulmasta.

Alkion mukaan Ylen ei esimerkiksi sille laissa annetun tehtävän nojalla tulisi tarjota ulkomaisia elokuvia ja viihdettä nykylaajuudessa tai lähettää NHL-otteluita ja kansainvälisiä urheilutapahtumia – varsinkin kun nämä hoituisivat myös kaupallisilla kanavilla.

– On tervettä keskustella, kannattaako meidän käyttää verorahoja sellaiseen.

Toinen kohta, jossa Yle ylittää Alkion mukaan rajansa, on – edelleen – verkon tekstisisällöt. Alkio tulkitsee, että Yle pyrkii yhä tekstisisällöissään kiertämään EU:n valtiontukisääntelyä ja uuden Yle-lain henkeä.

Ongelma on, että laissa ei tarkenneta, millä tapaa tekstisisällön on liityttävä audiovisuaaliseen sisältöön.

Alkio pitää Yle.fi:n sisältöjen tekstipainotteisuutta poikkeuksellisena verrattuna muihin maihin. Hänen mukaansa Yle saa tiivistää audiovisuaalista sisältöä tekstimuotoon, mutta ei toisin päin – toki tähän sääntöön on mainittu poikkeuksia laissa.

– Kun käy Yle.fi:ssä, siellä on selvästi tehty teksti edellä sisältöjä niin, että se ei ole missään nimessä EU:n valtiontukisääntelyn puolesta ok.

– Mulle tämä on ihmejuttu, että miksi tämä on niin vaikea. Sen lisäksi, että meillä on yksi taho, joka saa lähes koko rahapotin, sen pitää vielä mennä sen pottinsa kanssa tehtävänsä ulkopuolelle.

Vielä on kysyttävä, miksi Alkio ylipäätään näkee Ylen sisältöjen vaikuttavan kaupalliseen median menestykseen. Journalistienkin keskuudessa on tavanomaista kiistää, että ne vaikuttaisivat millään tapaa. Tutkimustenkin pohjalta asiasta on vaikea saada selkoa.

Alkion mukaan asiaa tarkastellaan usein vääristä näkökulmista.

Kilpailuoikeudellinen tapa katsoa asiaa on pohtia, ovatko Ylen tekstisisällöt ja kaupallisen median tekstisisällöt samalla markkinalla.

Alkion mukaan on selvää, että jos pääsyä maakuntalehden sivulle ei ole, todennäköisesti mennään Ylen sivuille. Silloin ne ovat samalla markkinalla.

– Kolumneissa saatetaan argumentoida, että kaupallinen media tuottaa hyvin, joten kilpailu Ylen kanssa ei häiritse. Mutta se on aika väärä tapa katsoa asiaa.

Tietty tulostaso ei kerro mitään siitä, mikä on Ylen vaikutus siihen.

”Fakta ja fiktio sekoittuvat tavalla, joka uhkaa monissa maissa jo demokratian perusrakenteita.”

Haastattelun edetessä käy selväksi, että Mikko Alkio todella arvostaa journalismia – ja aivan erityisesti hänen mieleensä ovat Madridissa ilmestyvä El País ja barcelonalainen La Vanguardia. Alkio arvioi, että niiden journalismi poikkeaa suomalaisesta faktapitoisuudellaan ja sillä, etteivät henkilöt korostu yhtä paljon.

Alkiolla on myös journalismista huoli. Hän kertoo erehtyneensä siinä, etteivät sosiaalinen media ja internet olleetkaan demokratian ja sananvapauden voittokulku. Päinvastoin.

– Fakta ja fiktio sekoittuvat tavalla, joka uhkaa monissa maissa jo demokratian perusrakenteita, Alkio sanoo.

Hän katsoo, että journalismin moniarvoisuuden turvaaminen on osa oikeusvaltioperiaatetta. Ja että nyt valtio käyttää rahansa epätarkoituksenmukaisesti.

Alkion kirjan loppuluvun kaaviossa moniarvoinen journalismi tukee kansanvaltaa, kansalaisyhteiskuntaa ja kansansivistystä.

– Kansansivistys liittyy siihen, että tilannekuva yhteiskunnassa olisi kaikille sama. Arvovalintoja voi tehdä sitten suuntaan tai toiseen. Medialla on äärimmäisen tärkeä tehtävä tuottaa sitä tilannekuvaa.

Mikko Alkio on huolissaan journalismista ja kokee, ettei valtio käytä mediaan laittamiaan rahoja nyt optimaalisesti.

Koska nyt ollaan henkilöjutun tapaisessa eikä espanjalaistyyppisessä faktoille rakentuvassa artikkelissa, on selvitettävä, mistä nämä kaikki Espanja-viittaukset tulevat.

Alun perin Katalo­nia ja espanjan kieli tulivat Mikko Alkiolle tutuiksi, koska hänen lap­sensa pelasivat vuosia tennistä Barcelonassa.

Korona-aikana hän osti Kataloniasta 1300-luvun talon ja maata, jolle on pikkuhiljaa rakentanut pienen viinitilan. Tila työllistää muutamia ihmisiä.

Alkion isovanhemmilla oli kauppapuutarha, ja siksi hän arvelee ymmärtävänsä kasveja paremmin kuin esimerkiksi koneita.

– Viinin viljelyyn ja valmistukseen liittyy paljon erilaista aina sääntelystä viinien myymisen. En ole mihinkään näin vaikeaan koskaan ennen ryhtynyt, Alkio sanoo.

– Romantiikka on tästä aika kaukana.

Mutta politiikkaan hän ei aio palata. Tosin Alkio tarkentaa: englannin kielen sanat ‘policy’ (käytännöt, politiikka) ja ‘politics’ (politiikka) kääntyvät kumpikin suomeksi politiikaksi.

– Tykkään ’policysta’, mutta en ole enää politiikassa.

Lisää aiheesta

Uusin lehti

Tilaa uutiskirje

Varmista, että pysyt kärryillä, ja tilaa Suomen Lehdistön uutiskirje. Viikoittaisessa kirjeessä kerromme media-alan uusista kokeiluista, hyvistä käytännöistä, ilmiöistä ja sen, missä nyt mennään.

Podcast