Sulje

Mainetta hallitaan aggressiivisesti myös julkisissa laitoksissa, sanoo väitöskirjatutkija Ilmari Hiltunen: ”Johtaa perverssiin tilanteeseen”

vaikuttaminen

Toimittajien kokemaa ulkoista vaikuttamista tutkinut Hiltunen toivoo, että päällikkötoimittajat osoittaisivat julkisesti tukea sosiaalisessa mediassa ryöpytystä vastaan kamppaileville toimittajille.

 

Keväällä julkaistu toimittajien haastatteluihin perustuva artikkelisi ei mairittele suomalaisia viestinnän ammattilaisia: tietoja ei anneta, painostetaan, julkaistaan epätosia väitteitä juttujen teemoista. Mikä on huolestuttavinta, mitä viestinnästä nousi esiin, väitöskirjatutkija Ilmari Hiltunen?

Se, että aggressiivisia maineenhallinnallisia pyrkimyksiä on myös julkisella puolella. Viestintä hakee mallia pörssiyhtiöistä, joissa suurin osa asioista on liikesalaisuuksia ja julki tuodaan vain tarkkaan valikoitua positiivista viestiä. Se johtaa perverssiin tilanteeseen, jossa julkinen instituutio palkkaa ihmisiä varjelemaan mainettaan kansalaisilta, jotka viime kädessä rahoittavat sen toiminnan.

Kuinka yleinen tämä kokemus julkisen puolen viestinnästä on?

Se on erityisen yleinen toimittajilla, jotka tekevät tietopyyntöjä. Pahimmillaan olen kuullut sanottavan, että asiakirjat ovat täällä, voit hakea ne hallinto-oikeuden kautta. Perusteettoman salauspäätöksen tehneelle henkilölle ei koidu mitään sanktioita. Se on iso epäkohta.

Journalistin mukaan päätoimittajat suojasivat Matti Ahdetta #metoo-tyyppiseltä julkisuudelta 2000-luvun alussa. Onko tänä päivänä hyvä veli -verkostoja, jotka vaikuttavat journalismiin?

Haastateltavieni kokemus on, että tämä on jatkuvasti vähenemään päin, ei kuitenkaan niin, että näitä ei olisi. Nykyään verkostot voivat syntyä uudella tavalla. Ajatellaan vaikka journalisteja, jotka ovat välillä töissä samoissa viestintätoimistoissa, joiden listoilla pyörii myös poliitikkoja. Ylipäätään journalistien professionaalinen itseymmärrys on kasvanut. Nähdään, että henkilösuhteissa pitää olla varovainen.

”Se, mikä usein puuttuu, on julkinen tuki toimittajalle. Välillä näkee, että journalisti yrittää jossain Twitterissä puolustautua myllytystä vastaan, vaikka hän itse on jäävi puolustamaan omaa juttuaan.”

Toimittajien verkkohäirinnästä on kirjoitettu vuosia, mutta myös toimittajien fyysistä koskemattomuutta loukataan. Miten usein?

Se on vielä harvinaista. Ihmiset voivat esimerkiksi käyttäytyä uhkaavasti, kun he tunnistavat työtään tekevän toimittajan mielenosoitusten tai protestien kaltaisissa tilanteissa. Toisaalta kun joku tietty journalisti nostetaan tikunnokkaan sosiaalisessa mediassa, häneen kohdistuu herkästi impulsiivisen väkivallan uhka. Ihmiset saattavat lähteä seuraamaan ja kuvaamaan tai pahimmillaan tullaan iholle.

Osa toimittajista kokee, ettei häirinnästä ole hyötyä raportoida esihenkilöille. Mitä tehokkaita vastakeinoja häirintään on?

Ensinnäkin asia pitää ottaa vakavasti ja etsiä keinoja häirintää kohdanneen ehdoilla. Se, mikä usein puuttuu, on julkinen tuki toimittajalle. Välillä näkee, että journalisti yrittää jossain Twitterissä puolustautua myllytystä vastaan, vaikka hän itse on jäävi puolustamaan omaa juttuaan. Olisi toimituspäälliköiden ja päätoimittajienkin etu sanoa, että minä olen tilannut jutun ja seison sen takana.

Mikä on yllättävin löydöksesi koskien journalisteihin kohdistuvaa vaikuttamista?

Se, että mies- ja naisjournalistit kohtaavat yhtä paljon uhkailua ja häirintää. Se käy voimakkaasti sitä kuvaa vastaan, mikä ilmiöstä yleensä syntyy. Julkisuudessa asiaa on käsitelty paljon naisjournalistien kautta. Asiaan vaikuttaa varmaan se, että toimittajien ammatilliseen identiteettiin on sisäänrakennettu macho-asenne, että journalisti ottaa kaiken vastaan. Miespuolisilla journalisteilla voi olla korkeampi kynnys puhua kokemastaan häirinnästä.

Tilaa Suomen Lehdistön uutiskirje. Tilaa Suomen Lehdistö.

Kommentit