Ensin tunnustus. Minulla on oikein hyvä suhde Yleisradioon. Olen hankkinut kaksi lasta ja rivitalonkin yhdessä Ylen työntekijän kanssa. Elelemme sopuisasti.
Mutta kuvitellaan silti, että on vuosi 1990 ja Yle on perustanut sanomalehden. Se jakaa lehden ilmaiseksi joka kotiin ja tekee siitä myös aluepainokset.
Millaisia reaktioita tämä herättäisi? Protestoisiko kukaan yksityisten sanomalehtien puolesta vai olisiko vain hyvä, että vihdoin suomalaiset saavat lehtensäkin ilmaiseksi?
Entä jos tämä olisi toteutunut? Kuinka moni olisi tämän jälkeen tilannut maksullisen sanomalehden?
Nyt on vuosi 2013 ja Yle on kaikessa hiljaisuudessa tehnyt juuri näin. Tätä ei tosin moni ole sisäistänyt, koska Ylen lehti on verkkolehti ja muutos tapahtunut pikkuhiljaa. Perusnettisivu on muuttunut laajaksi julkaisuksi, jossa uutisanalyysit, kolumnit, taustat ja grafiikat tungeksivat lukijan ruudulle. Tv- ja radio-ohjelmien kanssa näillä on usein vain vähän tekemistä.
Sen sijaan jakelukuluista tai painokustannuksista Ylen ei tarvitse huolehtia. Se voi kehitellä tuotettaan ilman perinteisiä lehtien rasitteita.
Missään ei ole vakavasti pohdittu, mikä Ylen lehden kilpailuvaikutus on ja mitä mediamarkkinalle tapahtuu, kun tv- ja radioyhtiö muuttuu myös lehtitaloksi. Ei, vaikka Ylen strategia on panostaa juuri verkkoon.
Yksityinen lehdistö tarvitsee kuitenkin kipeästi tiedon siitä, mistä Ylen toiminta alkaa ja mihin se loppuu. Muuten aitoa mediamarkkinaa ei ole olemassakaan.
Jopa yleisradioyhtiöille suopea EU katsoo, että julkisen palvelun rajat on määriteltävä. EU-komission mukaan ”julkisen palvelun tehtävään sisällytettyjen toimintojen selvä määrittely on tärkeää myös operaattoreille, jotka eivät hoida julkista palvelutehtävää, jotta ne voivat suunnitella toimintaansa.” (Komission tiedonanto 2009)
Miten sanomalehdet voivat suunnitella sähköistä liiketoimintaansa, jos Yle voi milloin tahansa päättää, että se laajentaa toimintaansa uusille alueille?
En ole tässä kuitenkaan kovin huolissani yksityisten mediayhtiöiden kannattavuudesta. Jos uutisjournalismia ei kannata myydä maksua vastaan, on yksinkertaisesti myytävä jotain muuta. Löytyyhän sitä maailmasta myytävää.
Mutta samalla on turhaa ihmetellä, miksi yksityiset mediatalot eivät itsestään pidä yllä suomalaisen uutisjournalismin monimuotoisuutta, jos koko ajan on vaara, että toinen yhtiö tekee samat panostukset verovaroilla ja jakaa ne ilmaiseksi.
Ei toki ole Ylen syy, että sanomalehdillä on rakennemuutos. Mutta julkisen palvelun ei pidä pahentaa sitä.
Ruotsissa julkaistiin syksyllä selvitys sikäläisestä Yle-verosta. Työryhmä esitti Suomen kaltaista pakollista maksua mutta myös, että yleisradioyhtiöt saisivat tehdä vain sellaisia verkkosivuja, joilla on suora yhteys ohjelmiin. (Sveriges Radio 2.9.12)
Tällainen rajaus takaisi Ylelle mahdollisuuden tehdä journalismia myös verkkoon ja eri laitteisiin. Samalla se takaisi, että Suomessa on aito markkina myös yksityisille sanomalehdille.
Kaikesta huolimatta oma Yle-suhteeni voi hyvin. Elelemme sopuisasti jatkossakin.
