Sillä aikaa, kun maakuntalehdissä on kehitetty journalismia, paikallismediassa on jämähdetty uutisoimaan hedelmätiskien uudistuksista. Olisiko jo aika heittää tämä mielikuva biojätteeseen?
Vaihdoin kesän alussa paikallismedian päätoimittajan kulmahuoneen maakuntalehden tuottajan satulatuoliin. Katselen vielä uutta maailmaani pinkkien aurinkolasien läpi, mutta olen huomannut muutaman asian, jonka isommat voisivat oppia pienemmiltään.
Tärkeimpänä: Yhdelläkään mediatyöläisellä ei ole enää varaa ajatella, että teen vain sitä, minkä varmasti osaan. Omia taitojaan pitää kehittää koko ajan. Jos osaa kirjoittaa, kuvata, taittaa, tehdä kartan verkkoon ja taulukon printtiin, on helpompi oppia vaikkapa animoimaan, tekemään mobiilijournalismia tai mitä kehittyvä kehitys meiltä seuraavaksi vaatiikaan.
”Pienessä toimituksessa osaamista karttuu, kun ei ole ketään muuta, joka hommat voisi tehdä.”
Pienessä toimituksessa osaamista karttuu, kun ei ole ketään muuta, joka hommat voisi tehdä. Isossa toimituksessa voi olla pelkoa toisten varpaille astumisesta, mutta varomalla emme kehity.
Väen vähyyteen liittyy myös paikallismedioiden ketteryys. Isossa talossa arkisia valintoja saatetaan pyöritellä pitkään eri porukoilla. Silloin voi jäädä huomaamatta pienet aiheet, jotka voisi vain tehdä pois sen kummemmin suunnittelematta.
Maakuntalehtiin yhdistetty laadun vaatimus saattaa myös johtaa turhaan maineen varjeluun. Isoissakin taloissa kannattaisi rohkaista väkeä myös epäonnistumaan. Kunnon kämmi opettaa aina uutta. Niin kuin silloin, kun tein liveä Rukan kaudenavauksesta. Lähetys ehti pyöriä pari minuuttia kamera seilaten ennen kuin aloitin juontoni. Hävetti, mutta video pysyi verkossa ja nykyisin osaamme ainakin aloittaa puhumisen ajallaan.
Sitä paitsi, vaikka maakuntamediassa yleisö on isompi, ei lukijasuhde ole yhtä läheinen kuin paikallismediassa. Vaikka mokaisit, suurin osa lähikaupassa vastaan tulevista ei tiedä, kuka olet ja mitä olet mennyt tekemään. Toista se on pienellä paikkakunnalla…
