Ainahan se on mielessä: journalismin laatu.
Lähes joka viikko joku alamme sisällä muistaa haukkua jonkun median (usein sellaisen, jossa ei ole itse töissä) tai sellaisen kollegan jutun, joka ei satu olemaan oman kaverin. Kun seuraa keskustelua – jota joku kai nimittäisi alan sisäiseksi mediakritiikiksi – media-ala näyttäytyy kenttänä, jossa epäonnistutaan jatkuvasti ja huonompaan suuntaan ollaan menossa. Toimittajat ovat mestarillisia rakentelemaan olkiukkoja ja heittelemään ensimmäisiä kiviä. Miten alalla voikin olla niin paljon lahjakuutta ja niin paljon ongelmia?
Mutta mitä sitten on se paljon peräänkuulutettu laatu? Onko sometähden elämäkerta huono, jos se on tyylillisesti ja sisällöllisesti köyhä, mutta 13-vuotiaan kohdeyleisön mielestä GOAT? Onko tutkiva juttu valtaapitävien suhmuroinnista automaattisesti laatua, vaikka se olisi löysää tekstiä ja puolet liian pitkä?
Olen ollut väliportaan mediapomona kymmenisen vuotta. Se on ollut analytiikan vuosikymmen. Olen oppinut käyttämään monenlaisia mittareita ja hakutoimintoja, seulomaan sarakkeita ja avaamaan välilehtiä. Se on ollut kiehtova matka lukijoiden mieliin: Todellako nuoret miehet haluavat lukea näin paljon Natosta? Ja ihanko oikeasti ihmissuhteet ovat vain naisten hommaa?
Olen pitänyt kymmeniä – ehkä jopa satoja – kokouksia, joissa on etsitty juttuihin näkökulmia, ideoitu uusia aiheita ja tarkasteltu jo tehtyä. Hyvin usein jutun onnistumisen mittarina on pidetty analytiikkaa. Se on ollut ainoa, selkeä tarjolla ollut mittari. Eikä se ole huono mittari vaan paranee koko ajan. (Jos joku kuvittelee, että toimituksissa tuijotellaan vain klikkejä, hän ei liene tehnyt töitä isossa mediassa vuosikausiin.)
”Perheen aamupalapöydässä kuluu eniten suklaamuroja, jos nälkäiset ja väsyneet perheenjäsenet saavat valita itse.”
Silti: Niin hyviä kuin analytiikkatyökalut ovatkin, laadun mittaukseen ne eivät ole erityisen toimivia. Lukijoiden tyytyväisyydestä kertovat ehkä eniten lukemiseen käytetty aika (oletus on, että huono juttu jätetään kesken) ja lukusyvyys (eli se, miten pitkälle juttua luettiin).
Itse en muista kovin usein pitäneeni laatukokouksia. Sellaisenhan voisi pitää vaikka neljä kertaa vuodessa. Esimerkiksi tällaisia kysymyksiä voisi kysyä: Mitä olemme saaneet viimeisen vuosineljänneksen aikana aikaan? Nostimmeko esiin yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita? Olimmeko riittävän kiinnostavia ja lähellä ihmisiä? Mistä emme muistaneet kirjoittaa? Kenelle journalismillamme oli väliä? Missä kävimme? Kuka sai empatiamme, kuka ei? Ketä oli kuvissa? Kerroimmeko jutut hyvin? Olivatko näkökulmat selkeitä? Oliko juttuja kiva kuluttaa?
Näille kysymyksille ei ole selkeää analytiikkamittaria. Toki sellaisen voisi keksiä ja koodata. Analytiikkamittareiden riski on se, että ne kutistavat journalistisen katseen yksittäisiin juttuihin ja niiden optimointiin. Silloin kokonaiskuva häviää.
Toinen ongelma on se, että jos tuijotetaan pelkkiä mittareita, valta luovutetaan pois toimituksesta. Ei journalistista laatua voi ulkoistaa lukijoille. Silloin voi käydä kuten perheen aamupalapöydässä, jossa eniten kuluu suklaamuroja, jos nälkäiset ja väsyneet perheenjäsenet saavat valita itse. Jonkun tehtävänä on kattaa pöytään ruisleipää ja pilkkoa kurkku.
