”Sä olet niin hyvä, että sä menet varmaan Hesariin tai Aamulehteen”, eräs esihenkilöni sanoi minulle joitain vuosia sitten, kun työskentelin maakuntalehdessä kesätoimittajana.
Sama kokemus toistui seuraavana kesänä toisella puolella Suomea. Toimitussihteeri pohti, ketkä kesätoimittajista olivat niin päteviä, että he päätyisivät vielä pääkaupunkiin.
Kehuiksi tarkoitetut kommentit tuntuivat hyvältä mutta myös suututtivat. Miksi te häädätte meidät pois? Miksette te anna meidän tehdä hyvää journalismia maakunnassa?
Journalismissa elää itseään toteuttava oletus siitä, että kunnianhimoinen nuori toimittaja lähtee väistämättä Helsinkiin. Se on karhunpalvelus lehdille muualla Suomessa.
Etätyöaikana tehdyt huomiot pätevät myös nuoriin. Kaikki eivät halua pääkaupungin korkeita asuinkustannuksia. Korkeallekin tähtäävä voi haluta pienemmän mittakaavan arjen, jossa kaikki aika ei kulu liikenteessä istumiseen.
Kun tapaan kollegoitani, puhumme toistuvasti siitä, miten hienoa on saada tehdä omannäköistään työtä pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Samalla meitä yhdistää kokemus siitä, että maakunnissa voi olla vaikea löytää työtä, jota tehtäisiin haluamallamme kunnianhimolla.
Kun journalismi etsii keinoja tilaajien hankkimiseksi, se tarvitsee myös nuoria ammattilaisia. Kun heille antaa vastuuta ja vapautta, he eivät karkaa kesän jälkeen etelään.
Toimitukset voisivat myös kuunnella vakiväkeään. Monesti heidänkin osaamisensa on alihyödynnettyä – ja turhautuneina he kannustavat kesätoimittajia välttämään tämän kohtalon.
Eräs alle kolmikymppinen tuttuni kertoi vastikään, että olisi hyvin voinut jäädä maakuntalehteen, jos olisi saanut tehdä hyvillä resursseilla kiinnostavia juttuja ja päässyt kehittämään julkaisua. Nyt hän on töissä Helsingissä.