En paljon valehtele, kun sanon, että journalismista puhutaan suomalaisissa kouluissa rumasti. Sen verran olen opettajana työskennellyt, että olen nähnyt tämän ihan omin silmin.
Journalismissa on aina jotain arveluttavaa: Ovatko uutisen lähteet mielestäsi luotettavia? Mitä taustaoletuksia kolumnistilla on? Millaista käsitystä otsikko rakentaa jutun aiheesta, entä valokuvat?
Kouluihin on vuosia joka suunnasta huudettu, että valeuutiset leviävät ja median valta kasvaa, lisää mediakritiikkiä! Huuto on kuultu. Kriittinen katse skannaa journalismia etenkin äidinkielen tunneilla alaluokilta lukioon, myöhemmin yhteiskuntaopissa, välillä muissakin aineissa.
Rumaa jälkeä syntyy, kun kritiikin kohteena ovat miltei poikkeuksetta vain journalismi ja mainokset, eivät esimerkiksi somevaikuttajien sisällöt. Traditio, opetussuunnitelmat, yo-kokeen tehtävät ja opettajien omat tottumukset ohjaavat katseen helposti juuri journalismiin.
Journalismia on toden totta järkevää katsoa kriittisesti. Toimittajana surettaa, että epäilylasit pannaan päähän jo silloin, kun nuori ylipäätään ensimmäistä kertaa kuulee journalismista. Moni lukiolainenkaan ei ikinä käy millään uutissaitilla.
Miksi nuori edes kiinnostuisi jostain itselleen vieraasta, jos se tuntuu olevan täynnä ongelmia?
”Kouluihin on vuosia joka suunnasta huudettu, että valeuutiset leviävät ja median valta kasvaa, lisää mediakritiikkiä! Huuto on kuultu.”
Some taas väistää mediakritiikin ihmeellisen hyvin, vaikka se on monen nuoren toinen koti. Toki Tiktok on myös uutislähde, Uutismedian liiton mukaan jopa lähteistä tärkein. Silti koulussa vain harva joutuu ikinä kriittisesti ruotimaan mitään somessa julkaistavaa.
Tiktok on opettajalle riski, vastaanhan voi tulla mitä vain. Voi joutua sanomaan, ettei tiedä. Yleä ja Hesaria ja ylipäätään journalismia on turvallista käsitellä, ne ovat open arjessa muutenkin.
Katsetta on pakko pystyä kääntämään. Pelkän kyseenalaistamisen sijaan nuorille pitää opettaa taitoa luottaa journalismiin ja tutkittuun tietoon.
Tähän tarvitaan koulua. Nuoret luottavat opettamattakin perheenjäseniinsä ja ystäviinsä. Riittääkö se koululle – ja meille kaikille?
Tähän tarvitaan meitä toimittajia. Ei voi kuin ihailla ammattikuntamme norsunluutornia, jossa JSN:n logo saitin alapalkissa kertoo kaiken siitä, miten näitä juttuja oikein tehdään.
Tarvitaan juttujen sisään ja perään perustietoa: näin tiedot tarkistettiin, tämän takia syytetyn nimeä ei kerrota, jutusta on päättänyt toimitus eikä mainostaja. Tarvitaan somessa työstään kertovia toimittajia, julkista puhetta ja kyllä-vastauksia, kun lähikoulu pyytää kylään.
Itse haaveilen koulusta, jossa journalismi voisi saada hetkeksi saman aseman kuin kaunokirjallisuus. Ajatella, että jokin juttu voisi joskus olla ihan vain lukunautinto.
