Onko Suomi yhä lehdistönvapauden mallimaa? Kysymys herää, kun Helsingin Sanomien kolmea toimittajaa syytetään turvallisuussalaisuuden paljastamisesta ja sen yrityksestä.
Tilanne ei tietysti ole radikaalisti muuttunut yhdessä yössä. Puitteet ovat edelleen kunnossa.
Elämme maassa, jossa esimerkiksi viranomaisten sähköpostiviestittely päätösten valmistelusta on julkista materiaalia. Lakiin kirjattu julkisuusperiaate tarkoittaa radikaalia avoimuuden vaatimusta.
Poliisi ja oikeustoimittajat ovat pitkään vääntäneet poliisin laajentuneista salauskäytännöistä. Julkisuus sai asiassa juuri merkittävän voiton, kun korkein hallinto-oikeus katsoi rikoksista epäiltyjen jengiläisten nimien salauksen esitutkintapöytäkirjoissa laittomaksi.
Riskitekijöitä lehdistönvapaudelle tietenkin on. Yksi niistä ovat ihmisyksilöt, jotka eivät ehkä edes huomaa, että maabrändiinkin kuuluva lehdistönvapaus saattaisi liittyä juuri heidän toimintaansa.
Julkisuusperiaate ei käytännössä kanna, jos viranhaltijat eivät ymmärrä sitä tai ole sitoutuneet siihen.
Toimittajien mukaan julkisten instanssien pyrkimykset maineenhallintaan yleisön tiedonsaannin kustannuksella ovat lisääntyneet. Julkisia tietoja ylisalataan, ehkä vain koska on mukavampaa tai vähemmän kiusallista olla kertomatta tai koska siitä ei seuraa salauspäätöksen tehneelle mitään.
Julkisuusperiaate ei käytännössä kanna, jos viranhaltijat eivät ymmärrä sitä tai ole sitoutuneet siihen.
Paikallismedian työskentelyolosuhteet vaihtelevat paljonkin sen mukaan, millaisia päättäjiä ja viranhaltijoita alueella sattuu toimimaan. Tiedonsaantia saatetaan hankaloittaa ja painostaa epämiellyttävän tiedon julkaisijaa.
Hämmästyttäviä anekdootteja kentältä riittää. Päättäjä on esimerkiksi saattanut toivoa, ettei asukkaita haastateltaisi kunnan päätöksentekoa koskevista asioista lehteen. Joissakin kunnissa haastattelun antajan täytyy pelätä ei yleistä some-raivoa vaan silmille tulevaa luottamusjohtoa.
Esimerkit kertovat siitä, etteivät kaikki viranhaltijat ja päättäjät ole omaksuneet omaa rooliaan osana avoimesti toimivaa hallintoa saati lehdistön tehtävää sen arvioijana.
Helsingin Sanomien Viestikoekeskus-tapaus on poikkeuksellinen, ja on vaikea arvioida, mitkä sen seuraukset lehdistönvapaudelle laajemmin lopulta ovat.
Syytteiden nostaminen oli joka tapauksessa pettymys ja etenkin vankeuden uhka pelkästä jutun valmistelusta – vaikkakin vain turvallisuussalaisuuden paljastamisen yritystä koskien – avaa vaarallisen tulkintahetteikön: saako aroista aiheista tehdä edes muistiinpanoja?
Ei-toivottu seuraus olisi itsesensuuri esimerkiksi Puolustusvoimia koskevassa journalismissa, jota on jo valmiiksi kritisoitu ylivarovaiseksi.
Lehdistönvapauden mallimaassa lehdistön tulee voida toimia koko kapasiteetillaan rajojakin koetellen. Muuten se jo varmuudeksi pienentää rooliaan.
