Sata vuotta sitten, marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1911, Helsingin Sanomissa oli uutinen siitä, miten Suomen toimituksiin oli tulossa uusi työväline, parlografi. Sähköpikakirjuriksikin kutsuttu vimpain oli käytännössä alkeellinen sanelukone.
”Se uhkaa tulla vaaralliseksi kilpailijaksi uutisosaston miehille, ja ehkä vie vielä muutamilta leivän”, huolestunut toimittaja raportoi lukijoille.
”Toimittajia ei enää tarvita. Koneet ovat erehtymättömiä ja väsymättömiä. Me toimittaja-raukat saamme kiittää onneamme, jos vanhoilla päivillämme saamme jonkun koneitten voitelijan paikan.”
Kuulostaako tutulta? Toimittajan ammatista tulee tarpeeton. Koneet tekevät uutiset. Kukaan ei enää halua maksaa sisällöstä. Mediatalot eivät tajua kehityksestä mitään.
Kun aloitin päätoimittajan työt viime keväänä, nimityshaastattelujen tekijöiden yleisin kysymys oli se, koska sanomalehti kuolee.
Sama tuttu sävy löytyy Itellan journalistitutkimuksesta vuodelta 2010. Siinä isolta joukolta toimittajia ja lukijoita kysyttiin, mitä he ajattelevat sanomalehtien lähitulevaisuudesta. Lukijat arvelivat levikkien kasvavan keskimäärin kolme prosenttia. Samaan aikaan journalistit uskoivat, että lukijamäärä vähenee 41 prosenttia.
Suomalaisessa mediakeskustelussa pääsee guruksi helposti: olemalla pessimisti.
Oletteko nähneet lääkäreitä, jotka povaavat lääketieteen kuolemaa, koska vaihtoehtolääketiede on ihan sallittu ja hyvä tapa hoitaa itseään? Kuinka moni kauppias julistaa, että ruokakauppa on kuollut, ihmisethän voivat helposti tilata suoraan viljelijältä?
Pelätty parlografi otettiin käyttöön 1911. Innokkaat ja taitavat amatöörit aloittivat radiotoiminnan 1920-luvulla, 1950-luvulla nähtiin ensimmäiset televisiolähetykset. Tuli verkko, mobiili, sosiaalinen media, tulivat tabletit – ja onneksi tulee vielä monta muuta journalismia rikastuttavaa asiaa. Ennustuksista huolimatta mikään uusi kanava ei ole tappanut aikaisempia kokonaan.
Vanha kunnon sanomalehtikin on yhä elinvoimainen. Painettujen lehtien levikit laskevat, mutta niin kuuluu käydäkin, kun sisältöä tuotetaan ja kulutetaan yhä enemmän digitaalisesti.
Jotta sanomalehti säilyisi elinvoimaisena, pitää meidän toimittajien uudistaa käsitystämme journalismista, tulla ulos lasitaloista, vaihtaa itsetuhouho terveeseen itsekritiikkiin ja sisäistää, että sanomalehti on nykyään ihan muuta kuin pelkkä painettu sanomalehti.
Toimittajan työtä sellaisena kuin me sen tunnemme ei uudessa maailmassa varmasti ole.
Toimittaja ei itseisarvoisesti ole auktoriteetti, sillä sisällön tuottaminen ja jakaminen on mahdollista kaikille.
Lukijoilla on enemmän erikoisalojen asiantuntemusta ja paikallistietoa kuin kaikissa toimituksissa yhteensä, ja siksi yleisö on otettava mukaan. Mutta mikä tärkeintä: ollakseen lukijalle tarpeellinen toimittajan pitää tuottaa entistä merkityksellisempää ja laadukkaampaa sisältöä. Se tarkoittaa automaattiohjauksesta luopumista.
Jos me toimittajat, tutkijat ja muu media-alan väki käyttäisimme energiamme marmatuksen sijaan aktiiviseen oman tekemisen uudistamiseen, olisi käsissämme varmasti tukuittain journalismin uudelleensynnyttäviä ideoita. Yksi nimittäin ei kuole, ja se on varmaa: hyvä ja kiinnostava juttu.
Ensi kerralla kirjoittajana voit olla sinä: kerro aiheesi toimitukselle. Sähköposti: [email protected].
