Tilaa Lehti!

Tyst!

Anna-Lena Laurén viettää kesä- ja joululomansa Paraisilla lapsuudenmaisemissaan, jossa hänellä on myös talo.

Vladimir Putin haluaisi vaientaa ulkomaiset toimittajat, mutta Anna-Lena Laurénia ei niin vain vaienneta.

Hitaat
  • LEHDISTÖTILAISUUS
  • AIKA 13.6.2022 
  • PAIKKA Anna-Lena Laurénin koti Paraisilla 
  • PAIKALLA Dagens Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin Venäjän-kirjeenvaihtaja, tietokirjailija Anna-Lena Laurén 
  • AIHE Venäjä, Venäjä, Venäjä 
  • TARJOLLA Kahvia ja suklaakakkua

Vladimir Putinin takia paraislaisen Pjukalan kylän historiikki ei valmistu tänäkään vuonna.

Dagens Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin Venäjän-kirjeenvaihtaja Anna-Lena Laurén oli suunnitellut käyttävänsä kesälomansa kotikylästään kertovan kirjan kirjoittamiseen. Sen sijaan hänen pitää kesken kiivaimman lomakauden hypätä katumaasturiinsa Sissel-tyttärensä ja koiriensa kanssa ja ajaa Pietariin uusimaan työviisumiaan. Venäjän aloitettua sodan Ukrainassa ulkomaisilta toimittajilta vaaditaan työviisumien ja akkreditointien uusimista kolmen kuukauden välein, ja asia on hoidettava paikan päällä.  

Se on tietysti kiusantekoa. 

– Helpompaa olisi olla uusimatta, Laurén sanoo kotitalossaan Paraisilla kesäkuun puolivälissä, kun kuukausia haarukoitu haastatteluaika on viimein saatu järjestymään. 

Laurén on reportaaseissaan, kirjoissaan ja kolumneissaan kertonut Venäjän ja sen naapurivaltioiden yhteiskunnallisista murroksista yli 20 vuoden ajan. Nyt hän on periaatteessa hetken lomalla, mutta on kuitenkin joutunut tekemään vähän töitä. Kuvatekstejä ja sen sellaista viimeisimpään Ukraina-reportaasiin, joka on tarkoitus julkaista lähipäivinä. Huomenna taas on tarkoitus lähteä muutamaksi päiväksi saareen digitaalisten laitteiden ulottumattomiin ottamaan hetken hengähdystauko journalismista.

Mutta nyt Laurén kaataa kahvia, ottaa suklaakakun uunista ja on valmis kertomaan vuosistaan Venäjällä. Hän puhuu nopeasti ja paljon, räjähtää välillä kovaääniseen nauruun ja sihahtelee haukkuville koirilleen jatkuvasti: ”tyst!”

Laurén ryhtyi tekemään juttuja Venäjältä jo 1990-luvulla. Nyt hän on asunut maassa yhtäjaksoisesti lähes 15 vuotta.

Helmikuun 23. päivän iltana kotonaan Pietarissa Laurén sai puhelun Tukholmasta. Hänen pomonsa Dagens Nyheterissä oli puhunut yhtiön turvallisuuspäällikön kanssa. Kaikki viittasi siihen, että seuraavana aamuna Venäjän tankit vyöryisivät syvälle Ukrainaan. 

Laurén kävi unille myöhään ja nukkui kevyesti. Varhain aamulla hän näki puhelimestaan, että pomo soittaa taas. Ei ollut vaikea arvata, mistä oli kysymys. 

– Menin suoraan tietokoneelle ja kirjoitin tekstin, että tämä on Putinin Afganistan. Tämä tulee olemaan hänen loppunsa ennemmin tai myöhemmin.

Laurén oli myös hämmentynyt. Hän istui turvallisessa asunnossaan keskiluokkaisella Petrogradin alueella, jossa ihmisten elämä jatkui normaalisti. Samaan aikaan hän tajusi, että Venäjän hyökkäys tulisi muuttamaan kaiken. 

Siihen saakka Laurén oli saanut toimia maassa etuoikeutettuna ulkomaalaisena toimittajana melko vapaasti. Pahin rangaistus olisi ollut joutua karkotetuksi maasta. Laurénkin oli silloin tällöin joutunut lyhyeksi aikaa viranomaisten kiinniottamaksi maaseudulle suuntautuneilla reportaasimatkoilla. Mutta se kuului asiaan. 

Pian hyökkäyksen jälkeen Venäjä kuitenkin saattoi voimaan lain, jonka perusteella ”valeuutisten” levittäjä saattaisi joutua jopa 15 vuodeksi vankilaan. Lain voimaantulon jälkeen Laurén oli kollegoineen samassa tilanteessa kuin venäläiset toimittajat ja ihmisoikeusaktivistit olivat jo pitkään olleet. Moni ulkomainen journalisti joutui lähtemään maasta, kun ei ollut varmuutta, miten lakia ryhdyttäisiin tulkitsemaan. 

Sodan alkamisen jälkeen Laurénkin lähti ennalta sovitulle lomalle Suomeen ja sen jälkeen reportaasimatkalle Ukrainaan. Sitten hän palasi Pietariin. Siihen mennessä moni muukin tiedotusväline oli palannut maahan, ja Laurén arvioi, että Venäjän viranomaiset eivät ole kiinnostuneet hänestä. 

– Aluksi ajattelin, että en voi palata. Mutta sitten totesin, että on pakko palata. Se oli tavallaan velvollisuuteni, koska Venäjällä on niin paljon valheita ja propagandaa. 

”Osa kavereistani on sitä mieltä, että jos Putin näin tekee, se on valitettavaa, mutta hän on varmasti oikeassa.”

Laurén syntyi vuonna 1976 Paraisilla ruotsinkieliseen, tukevan keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä on geologi ja äiti oli opettajana Turun ainoalla ruotsinkielisellä yläasteella. 

Mielenmaisemana Parainen tarkoittaa Laurénille jopa naurettavan turvallista lapsuutta. Siskon ja serkkujen kanssa juostiin aamusta iltaan ulkona ja käytiin uimassakin ilman aikuisten valvontaa, mikä tänä päivänä saattaa kuulostaa kauhistuttavalta. Perhe omistaa pienen saaren ja mökin, jonne kuljettiin kahden vuohen kanssa veneellä. Saaressa ei ollut muuta tekemistä kuin kalastaa tai lukea, niinpä Laurénin lapsuus on koostunut pitkälti kampelan syömisestä ja ”kaiken mahdollisen” lukemisesta viikkolehdistä mainoksien kautta vanhempien kirjoihin. 

Tänä vuonna Laurén on ollut jo kahdesti reportaasimatkalla Ukrainassa. Hän muistelee erityisesti haastattelemiaan vanhempia, jotka olivat menettäneet sodassa ainoan poikansa. Tilanne sai Laurénin palaamaan nuoruusmuistoihinsa. Vuonna 1994 kun Laurén oli juuri täyttänyt 18 ja seuraavana keväänä siinsivät ylioppilaskirjoitukset, hänen siskonsa kuoli. 

– Se opetti minulle, että maailmassa on sellaista julmuutta, että mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa. Luulen, että tämän ymmärtäminen on auttanut minua töissäni. 

Laurén päätyi Åbo Akademiin opiskelemaan valtiotieteitä ja historiaa sekä sivuaineena venäjän kieltä. Samalla hän ystävystyi monien Pietarista tulleiden opiskelijoiden kanssa. Vielä 1990-luvulla Venäjälle pääsi ilman työviisumia ja akkreditointia, ja Laurén ryhtyi tekemään reportaaseja maasta.

Hän työskenteli Hufvudstads­bladetin politiikan toimittajana vuonna 2005, kun Yleltä otettiin yhteyttä ja kysyttiin hänen kiinnostustaan lähteä ruotsinkieliseksi kirjeenvaihtajaksi Venäjälle. Asiaa ei tarvinnut miettiä kauan. 

Ylelle siirtyminen tarkoitti myös sitä, että juttuja piti ryhtyä tekemään televisioon ja radioon, mitkä olivat Laurénille aivan uusia välineitä. 

– Höblässä naurettiin, kun puhun aika nopeasti, että jos Anna-Lena menee radioon töihin, kuulijat eivät ymmärrä mitään, hän sanoo ja räväyttää tavaramerkkinaurunsa. 

Laurén päätti palata sodan alkamisen jälkeenkin Venäjälle, jotta voi jatkaa raportointia maan valheista ja propagandasta.

Kun Lauren aloitti kirjeenvaihtajana, juttuja tehtiin enemmän niin sanotulla human interest -kulmalla kuin nykyään. Kerrottiin perusasioita esimerkiksi siitä, miten ihmiset Venäjällä elävät tai kasvattavat lapsiaan. Näkökulmana oli usein se, miten erilaista elämä Venäjällä on kuin Suomessa. 

Silti Laurénkin on kaiken aikaa tehnyt myös paljon kriittistä journalismia. Jo 15 vuotta sitten suomalaistoimittajat raportoivat jatkuvasti ihmisoikeusloukkauksista ja siitä, kuinka oppositiota häiritään vaaleissa. Tästä syystä Laurén pitää virheellisenä nyt esitettyjä väitteitä, että Putinia ja hänen toimintaansa olisi ymmärretty liian myöhään. 

Toisaalta kansalaisyhteiskunnan aseman heikentyminen ja maan ajautuminen puolidiktatuuriksi on Laurénin mukaan tapahtunut asteittain. Vuoden 2014 Krimin valloituksen lisäksi kyse on ollut hiljaisesta yhteiskunnallisen ilmapiirin muutoksesta. 

Hän sanoo aina rakastaneensa venäläistä kieltä ja kulttuuria, vaikka jälkimmäinen usein myös ärsyttää häntä. Silti hänellä on aina Venäjällä ollessa ollut olo, että ”minä en kuulu tähän maailmaan”. Siitä kertoo esimerkiksi Kremlin arvaamattomuus ja autoritaarisuus.

– Mitä tahansa voi tapahtua, hän kuvailee.

Tästä syystä Laurén ei ole hankkinut omistusasuntoa tai tehnyt investointeja Venäjällä.  

Vaikka Laurén on asunut maassa yhtäjaksoisesti lähes 15 vuotta ja analysoinut valtiota ja sen vallanpitäjiä herkeämättä, hän myöntää silti auliisti olleensa koko ajan siinä uskossa, että Putin ei aloita täysimittaista sotaa Ukrainassa. 

– Putin on diktaattori ja kyynikko, ja ajattelin ettei hän aloita sotaa, jota ei pysty voittamaan. Olin väärässä. 

”Maailmassa on sellaista julmuutta, että mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa.”

Laurén sanoo venäläisessä kulttuurissa ja kommunikoinnissa olevan piirteitä, jotka tekevät toimittajan työstä maassa hankalaa.

Ensinnäkin haastateltavat harvoin vastaavat suoraan siihen, mitä kysytään. Ainakaan aluksi. Moni toistelee kliseenomaisesti esimerkiksi fraasia ”tärkeintä, ettei tulee sotaa”, vaikka sillä tarkoitetaan ennemmin sitä, että ikävästä asiasta ei haluta puhua. 

– Myös mummoni sanoi, että on tärkeintä, ettei tule sotaa, mutta hän tarkoitti sitä. Venäjällä näin voi sanoa kuka tahansa. 

Laurén on huomannut, että jopa hänen omassa, koulutetussa ja urbaanissa pietarilaisessa ystäväpiirissään sodasta puhumista vältellään. Se on joidenkin venäläisten tapa suojella itseään totuudelta. 

– Osa kavereistani on myös sitä mieltä, että jos Putin näin tekee, se on valitettavaa, mutta hän on varmasti oikeassa. 

Venäläisten reaktiot sodan aloittamiseen ovat opettaneet Laurénille, ettei koskaan pidä aliarvioida ihmisten kykyä katsoa toiseen suuntaan ja kieltää ilmiselviä totuuksia itseään suojatakseen. 

– Sillä ei ole mitään tekemistä koulutuksen tai älykkyyden kanssa, hän sanoo. 

Haastattelun päätteeksi lähdetään vielä ottamaan valokuvia ja kiertelemään Laurénin perheen tiluksia. Pihapiirissä on heinäpeltoa ja kanoja, ja vähän matkan päässä olevilla talleilla hevosia. Ratsastus on Laurénin ja hänen tyttärensä Sisselin rakas harrastus. Pietarissa Sissel on innostunut kasakkaratsastuksesta, jossa hevosen selässä tehdään erilaisia liikkeitä. 

Journalismin lisäksi juuri tyttären harrastus ja koulunkäynti Pietarissa ovat erityisen tärkeitä syitä Laurénille jäädä Venäjälle – ainakin vuodeksi. Motivaatiota työhön tuo se, että hänellä on pitkä kokemus Venäjästä ja Ukrainasta ja ymmärrys paikallisten ihmisten mielenmaisemasta. 

– Se on auttanut ymmärtämään myös populismia ja trumpismia, johon kuuluu vastustajan mustamaalaaminen ja se, että ei kuunnella toisten parasta argumenttia vaan vain pilkataan. Se on hyvin tyypillistä post-Neuvostoliittoa. 

Laurén toivoo, että sota ei pitkittyessään katoaisi uutisista, koska se olisi Ukrainalle tuhoisaa. 

– Kaikki sodat unohtuvat jossain vaiheessa. Siksi ukrainalaisten kannalta olisi tärkeää, että jotain ratkaisevaa saataisiin tehtyä nopeasti. 

Laurénia pitää Venäjällä paitsi journalismi myös Sissel-tyttären koulunkäynti ja kasakkaratsastusharrastus. Tytär voitti lajissa tänä vuonna oman ikäluokkansa Pietarin mestaruuden.

Lopuksi on kysyttävä vielä journalistin roolista tilanteessa, jossa puolen valitseminen on inhimillisesti katsoen itsestäänselvää.

Kuinka säilyttää siitä huolimatta journalismiin kuuluva objektiivisuus? 

Laurénille se tarkoittaa perinteisiä hyveitä: kirjoittaa siitä mitä näkee, puhuu monien eri ihmisten kanssa ja on koko ajan tietoinen siitä, että ei ole aktivisti vaan journalisti. 

Myös ilmaisujen ja termien kanssa pitää olla tarkkana. Ei pidä puhua ”Ukrainan sodasta” vaan ”Venäjän hyökkäyssodasta”, koska se on alkusyy koko tilanteelle. 

Laurén oli Ukrainassa samaan aikaan, kun venäläiset surmasivat Butšassa satoja ihmisiä. Silti Laurén ei halua huolettomasti käyttää esimerkiksi kansanmurha-termiä, koska sen määrittely on tarkkaa. Sen sijaan sotarikoksista on voinut jo pitkään puhua. 

– Liioitella ei tarvitse. Se riittää hyvin, kun kertoo mitä tapahtuu.

Lisää aiheesta

Uusin lehti

Tilaa uutiskirje

Varmista, että pysyt kärryillä, ja tilaa Suomen Lehdistön uutiskirje. Viikoittaisessa kirjeessä kerromme media-alan uusista kokeiluista, hyvistä käytännöistä, ilmiöistä ja sen, missä nyt mennään.