Olympialaiset. Kahdennentoista tai kolmannentoista kisapäivän ilta.
North Humberland Arms -niminen nurkkapubi, sellaisia on Lontoon kujilla nykyäänkin yhtä paljon kuin liikkuvia poliiseja entisinä aikoina nelostiellä.
Suomalainen urheilutoimittajajoukkio palauttelee vaan ei humallu. Ei, koska olympialaisista ei raportoida enää juovuksissa. Jos raportoitaisiin, kotitoimitus itkisi ja lukijat nauraisivat – ennen kuin lakkaisivat lukemasta.
Kaiken harmonian keskeltä, pöydän takaa tai sivulta, paiskautuu yksi kysymys suoraan kohti minua.
– Vihaatko urheilua? Isäni on lukenut juttujasi. Hän väittää, että vihaat.
Nikottelen, vastaan selästä taklattuna jotain ylevää ja tyhmää, kuten että ”kai minä tässä, tuota, sekä rakastan että vihaan…”
Seuraavana aamuna juoksulenkillä King’s Crossin synkähköissä kortteleissa. Edellisillan kysymys hakkaa pääni poimuja. Hitto, vihaanko urheilua? Vastaus tulee, kun alan kiertää uneliasta puistoa kolmannen kerran, ja kolmannen kerran vilkaisen nurmialueen keskellä ruohoa polttelevaa oman taivaansa maalaria.
Ei, en vihaa. Mutta olen urheilutoimittaja.
Tässä ollaan, aapeli.
Yli 30 vuotta olen kirjoittanut urheilusta, möykännyt ja tunnelmoinut, yrittänyt olla nokkela, sortunut mahtipontisuuteen, ylistänyt, haukkunut, lyönyt vyön alle, koittanut kunnioittaa urheilijaa, ehtinyt, myöhästynyt, hakannut eteen kannettuja koneita korjaamolle, tehtaillut tekstejä, väsynyt ja innostunut.
Nyt minun pitäisi yhtäkkiä pysähtyä ja kertoa muille – sekä itselleni – miten kirjoitan.
Ja joku kysyy vieressä, vihaanko urheilua.
Voiko kirjoittamisestaan kertoa? Voiko esittää kysymyksiä, joihin ei tiedä vastauksia? Voiko viisastella, jos ei tunne itseään viisaaksi? Voiko toimittamisen pyhää ja epäpyhää riittiä leikkiä muiden puolesta?
Kirjoittamista ei voi selittää. Kirjoittaminen on. Kirjaimet ja sanat ovat kaikkien käytettävissä ja sekoiteltavissa kuten lottopallot siinä hemmetin häkkyrässä. Kukaan ei osaa sanoa, miksi minä – tai aapeli – pyöräyttää ne kulloiseenkin järjestykseensä.
Siinä lepää tekstin voima, hurmakin.
Siis älä selitä, äläkä ainakaan syötä sanoja toisille. Riittää mainiosti, kun saat oman nälkäsi tyydytetyksi. Kun on vapaus, kirjoittaminen on subjektiivinen mahdollisuus. Sinä teet, sinä päätät. Kuuntele ympäristöäsi, katsele pää kenossa, ime tunnelmia, poimi vaikutteita, suhteuta ja rakenna. Mutta jääkiekkoselostus on sinun näkemyksesi. Kun alat kirjoittaa, hyväile tai kurita näppäimistöä ihan itse, omilla sormillasi. Luota niihin.
Toisaalta tiedän, että henkilökohtaisessa ruudussakaan ei ole aina näin ollut.
30 vuotta sitten, ehkä vielä 20 vuotta sitten, kirjoitin urheilulle. Rakastin urheilua ja urheilijoita sumeilemattomasti. Kun löin kirjoituskoneelle jutun painikilpailusta, ajattelin, että toivottavasti tekstini miellyttää sen kohteita.
Olin hölmö, mutta en kadu. Se oli välttämätön kehityspolku kohti tätä hetkeä. Jolloin minulta tullaan viattomasti kysymään, vihaanko urheilua.
Urheilutoimittajia on näihin päiviin asti pidetty toimitusten reppanoina.
Minä en ole koskaan ajatellut näin, vaikka olen saattanut olla reppanoiden stereotypia. Yleistyksillä ei ole mitään väliä, jos itse sysäät ne omaan merkityksettömyyteensä. Jos sen sijaan vielä 57-vuotiaana tunnet itsesi ”urheilutoimituksen pojaksi”, et ole päässyt koskaan edes liikkeelle.
Silloin suorastaan kerjäät yleistyksiä – ja jämähdät aihioihisi.
Toimittajan tehtävä on olla realisti, ei yksitotinen kriitikko eikä parantumaton uneksija, ei negaatioissa rypijä eikä positiivisuuden Tupperware-konsulentti.
Mutta realismi on pirun vaikea taiteen ala, kun ympäristö laulaa omia virsiään. Urheilun ympäristö on tätä: kirjoita meistä näin ja heistä noin. ”Ajattele, että olemme koko maakunnan asialla”, saarnasi jääkiekkoseuran toimitusjohtaja kolme tuntia yrittäessään estää minusta realistisen mutta hänen mielestään rienaavan jutun julkaisemisen.
Miksi olisin jättänyt julkaisematta?
Ajattelin olla maakunnan asialla ja välittää totuuden sellaisena kuin olin sen pöyhimistyöni perusteella nähnyt. En minä tiedä, oliko se absoluuttinen totuus. Kuka lopulta tietää totuuksista?
Tärkeintä oli pyrkimys, naiivisti sanoen reilu ja rehellinen maali.
Näen, että urheilutoimittaja on tänä päivänä aidosti toimittaja, tai ainakin suuri osa heistä, meistä, on.
Meille voi nauraa, mutta se ei hyödytä ketään. Luen kollegojeni juttuja, joista osa on huonoja mutta isompi osa hämmentävän hyviä.
Voisin kertoa omasta kirjoittamisestani paljonkin. Ehkä pitäisi kertoa siitä, että olen enemmän havainnoija. Annan muiden säntäillä, samalla kun menen tekemään ”tutkielman” kohteeni kasvoista ja kehonkielestä. Kuuntelen muiden viisaita kysymyksiä, mutta keskityn itse tyhmiin. Niihin saa oivaltavia vastauksia.
Ehkä voisin kertoa, kuinka saatan tarttua yhteen lauseeseen ja poimia siitä koko tarinan siemenen. Ehkä haluaisitte kuulla, että haen mieluummin tematiikkaa ja kokonaisuuksia, luonteenpiirteitä, tunnelmaa ja seurannaisia kuin imen usein jargonimaista tekstiä muistilehtiööni.
Mutta ihan oikeasti: en halua, että lukisitte tätä aistit ilman vartijoita. Minä voin kertoa vain omasta puolestani. Minun tapani tehdä ja kirjoittaa on yksi tuhansista.
Haen jo ideatasolla ihmistä. Kun olin päättänyt kirjoittaa ylös nyrkkeilijä Tarmo Uusivirran traagisen tarinan, päätäni ei olisi kääntänyt enää mikään tai kukaan. Loin vision lopputuloksesta, joka ei ollut lopputulos. Annoin tarinan viedä, en pistänyt vastaan. Se oli juttu Uusivirrasta, olin vain välittäjä.
Voisin ylpeillä, kuinka haen tekstiin rytmiä ja viilaan kirjaimia toisinaan aamukahviin asti, kun taas toisinaan annan tajunnan virrata.
Mutta en voi suositella tapojani ja tottumuksiani kenellekään. Jokaisen on löydettävä omansa. Jos niin käy, voi puhutella itseään toimittajaksi.
Tässä vaiheessa joku voi ajatella, etten ole päässyt eroon kysymyksestä, joka singottiin tuoppini viereen North Humberland Armsissa. Tämä joku on väärässä.
Vihaanko urheilua?
Minusta se oli yksi upeimmista kysymyksistä, mikä minulle tai aapelille on koskaan esitetty. Jo pelkästään se antaa uskoa siihen, että olen näiden yli 30 vuoden aikana mennyt eteenpäin.
Edes hieman.
Ai, kuka on ”aapeli”?
Todennäköisesti joku niistä kollegoista, joita olen oppinut arvostamaan. Heitä on paljon – ja yhä enemmän heitä kasvaa.
Urheilutoimittajan homma on kasvun paikka.
Kuka?
- Ilkka Kulmala, 57. Urheilutoimittaja Keskisuomalaisessa, Jyväskylässä yli 30 vuotta.
- Tehnyt pari pistoa viikonvaihdeosastolle ja Sunnuntaisuomalaiseen.
- Ylioppilas. Pääsi opiskelemaan Tampereelle journalistiikka 1977, ei lähtenyt.
- Hienoimmat työkokemukset ovat viidet kesäolympialaiset sekä normaalin kiireinen arki-ilta urheiluosastolla.
- Miksi toimittaja? Sukuvika, kirjoittamisen intohimo ja se, ettei osaa juuri muuta.
- Nauttii ihmisistä ja kirjoittamisesta.
Vinkit
- Idea: Älä valitse helpointa ideaa. Käytä mielikuvitustasi jo tässä vaiheessa.
- Työstö: Kun olet päättänyt toteuttaa ideasi, älä päästä itseäsi ja kohdettasi luikahtamaan aidan matalimmasta kohdasta. Haasta ja haasta.
- Kirjoittaminen: Uutisteksti on uutistekstiä, turha kikkailla. Turha kikkailla muutenkaan, mutta mieti kerronnan rytmiä ja tekniikkaa. Muista, että jutun pitää imeä terävän alunkin jälkeen.
- Kaiken kaikkiaan: Pyri välttämään tavanomaisuutta, sitä on joka tapauksessa liikaa. Käytä omaa persoonaasi, mutta älä nosta jutuissasi itseäsi pääosaan.
