Mitä lähteitä seuraamme, kun yritämme saada kuvan sodasta? Paitsi kotimaista ja kansainvälistä, vakiintunutta laatumediaa sekä sotivien osapuolten viranomaistiedotusta, siis.
Sotauutisoinnin kovaa ydintä ovat rintamatapahtumat: iskut, hyökkäykset, taistelut, uhrit – numerodataa, tarkkoja paikkoja ja myös tunteisiin vetoavia reportaaseja niin sankaruudesta kuin tragediastakin.
Teksti- ja videomateriaalia on tarjolla jokaisen kännykkään enemmän kuin kukaan ehtii katsoa, mutta niin on myös dis- ja misinformaatiota, vääristelyä ja kontekstin muuttamista. On koneistoja, jotka ovat harjoitelleet vuosikymmeniä maaperän muokkaamista ja toisia, jotka nappaavat nopeasti kiinni siitä, mikä globaaliin yleisöön vetoaa.
Ja kun tarjontaa on 24/7, on entistä vaikeampi pysähtyä tarkistamaan mitään; ei vain sitä, onko kuva tai teksti sitä, mitä se sanoo olevansa, vaan myös sitä, miksi minä näen juuri nyt juuri tämän silmieni edessä. Valitsenko minä lähteeni vai lähde minut?
”Miksi minä näen juuri nyt juuri tämän silmieni edessä? Valitsenko minä lähteeni vai lähde minut?”
Ukrainan sodassa hyvä valinta on kiinnittää vähemmän huomiota detaljeihin ja enemmän kokonaiskuvaan. Senkin piirtäminen on kokopäivätyötä sodassa, jonka ymmärtämiseen tarvitaan sekä usean maan satojen vuosien historian tuntemusta että kykyä vaihtaa tulkintakehystä, kun tapahtumat etenevät ja tulee uutta tietoa.
Erilaista amatööritiedustelijoiden esianalysoimaa kenttädataa on helppo löytää Twitteristä välineelle tyypillisen kuonan katveista.
Ja kun talouspakotteet ovat keskeinen osa isoa kuvaa, on syytä myös lukea talousuutistoimistoja ja kauppatilastoja. Joskus Israelin tai Kiinan uutiset saattavat kertoa sillä hetkellä tärkeimmän siitä, mitä Kiovassa ja Moskovassa on meneillään.
Kattavassa ja toimivassa lähteistössä pätee siis sama kuin hääpuvun klassikkoreseptissä: jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua. Ja ehkä muutama sininen ajatuskin, sillä hyvä lähteytys antaa vankemman pohjan myös tulevaisuuden spekuloinnille, jopa toivolle synkkyyden keskellä.
