Maija Vilkkumaa vieraili huhtikuussa kolme iltapäivää radio NRJ:n juontajana. Uusi levy oli tulossa, ja Vilkkumaa jutteli suorassa lähetyksessä juontaja Mira Kurosen kanssa niitä näitä.
Jossakin vaiheessa Vilkkumaa puhui suhteestaan mediaan. Hän pohti, että suorassa radiolähetyksessä on ihan mukavaa olla omana itsenään juttelemassa, mutta lehtijutuista tulee aina kummallinen olo, kuin niissä olisi joku muu.
Ei mikään ihme. Lehdissä ei ole olemassa suoraa lähetystä, joka välittäisi haastateltavan äänen koskemattomana eteenpäin. Lehtijuttu on aina toimittajan hallinnassa.
Vaikka henkilöjuttu kertoo päähenkilöstä eikä ehkä sanallakaan toimittajasta, päähenkilö on silti aina alisteinen toimittajaan nähden. Hän on jutun kohde.
Päättäjien tekemisiä vahdittaessa tiukka ote journalistisen päätösvallan kahvasta on paikallaan. Vaan entä kun on kyse ihmisistä, jotka eivät käytä yhteiskunnallista valtaa?
Kohteella on toki oikeus tarkistaa juttu, korjata asiavirheet ja erityisen painavin perustein myös omat lausumansa. Asiavirheiden ja omien lausumien ulkopuolella on kuitenkin laaja harmaa alue, jolla toimittaja voi harrastaa mielin määrin vapaata tulkintaa ja ohjata lukijan ajatuksia mihin tahtoo.
Ei ihme, että lehtijutusta tulee kummallinen olo, erityisesti mitä tiukemmin toimittaja pitää kiinni oikeudestaan omaan tulkintaansa.
Päättäjien tekemisiä vahdittaessa tiukka ote journalistisen päätösvallan kahvasta on paikallaan. Vaan entä kun on kyse ihmisistä, jotka eivät käytä yhteiskunnallista valtaa, eivät istu rahasalkkujen päällä?
Onko vaarana, että skuuppien toivossa toimittaja alkaa nähdä kaikki ympärillään olevat haastateltavat vain erilaisten agendojen häikäilemättöminä ajajina, joiden edessä toimittajan ylevänä tehtävänä on tehdä oma, sairaalloisen epäluuloinen tulkintansa siitä, miten asiat maailmassa ovat?
Siltä välillä tuntuu.
Teetän usein toimittajia kouluttaessani alkuharjoituksen, jossa parit haastattelevat toisiaan viiden minuutin ajan. Sitten kirjoitetaan kymmenessä minuutissa haastateltavasta esittelyteksti minämuodossa, haastateltavan suulla.
Nopea lämmittelyharjoitus antaa usein aihetta pitkäänkin pohdintaan. Joku huomaa, että haastattelija oli laittanut hänen suuhunsa fraasin, jota hän ei ikimaailmassa käyttäisi. Toinen vaivautuu siitä, kuinka juhlalliseksi haastattelija oli muovannut hänen arkisen kertomansa.
Yksittäiset sanavalinnat ja vapaamman tulkinnan pätkät saattavat vaikuttaa pieniltä asioilta, mutta vasta kun on itse kerronnan kohteena, huomaa kuinka pienin muutoksin oma hahmo alkaa tuntua vieraalta.
Jokaisen toimittajan pitäisikin aika ajoin joutua haastateltavaksi. Mieluiten vielä sellaiselle haastattelijalle, joka uskoo olevansa aina oikeassa, harrastaa suurpiirteistä muistiinpanotekniikkaa, ei voi sietää tekstin tarkistettavaksi antamista ja jos alistuu siihen, ei korjaa asiavirhettäkään samoin sanoin kuin haastateltava on korjannut, vaan haluaa ilmaista asiat omalla tavallaan.
Ehkä se auttaisi muistamaan, miten monenlaista valtaa toimittajalla onkaan, ja miten monin tavoin sitä voi käyttää.
