Sulje

Kaisa Hahto

Tottuuko turpiinottamiseen?

Palaute

”Jos olet epäonnistunut naisena, otan osaa.”

Muun muassa tämän lauseen luin hetki sitten sähköpostistani. Se oli palautetta Lännen Median lehdissä julkaistuun kolumniini. Tai lähinnä minuun henkilönä, toimittajana, naisenakin. Kolumnin väitteitä ei kommentoitu.

Kolumni käsitteli naisvihaa. Se yritti olla nokkela mutta kiihkoton. Olisi aiheesta voinut kirjoittaa jyrkilehtolamaisen ilkeästikin, olin ajatellut. Pyrkimyksistäni huolimatta palaute oli ilkeää.

Sitten heti selitys: Pitkään kiersin tätä kolumnin aihetta. Pelkäsin, että se vaikuttaa uhriutumiselta. Tämän hetken palauteilmapiirissä uhriutuva naistoimittaja on vielä pahempi kuin maahanmuuttoaiheisiin tarttuva naistoimittaja, joka on sentään aika paha. Julkaisevasta lehdestä kuitenkin kannustettiin: palaute on toimittajan arjessa niin ajankohtainen aihe.

Tottahan se on. Vihapuheesta, uhkailusta ja toimittajien riepottelusta MV:ssä on kirjoitettu niin paljon, että jotkut varmasti syyttävät toimittajia joukkouhriutumisesta. Käsittelen itse nyt arkista haukkumista.

Toimittaja ottaa palautetta vastaan kuin ruokakauppias. Siitä kiitetään, sen paljastamat mahdolliset virheet oikaistaan ja siitä pyritään ottamaan opiksi, jos opiksi otettavaa on. On toivottavaa, että etenkin kolumnit saavat aikaan jonkinlaista keskustelua. Palautteesta voi siis onnitella itseään. Solvaamiseen ei silti totu.

Syke nousee, kurkkua kuivaa, kämmenpohjat kostuvat, vatsassa velloo möykky. Siltä minusta tuntui, kun luin palautetta, jossa pyydettiin päästämään lukijat sonnasta, jota viikosta toiseen suollan.

”Vanhempi kollega sanoo, että ei voi päästä eteenpäin, jos jää märehtimään poikittaista mailaa.”

Jotta välttäisin pelkän omakohtaisen fiilistelyn, päätin joukkoistaa eli kysyä somessa kollegoilta: miltä henkilöön menevä solvaaminen tuntuu, tottuuko siihen ja pitäisikö tottua?

”Kyllä siinä tulee metallin maku suuhun ja tekee mieli mennä kauemmas läppärin ruudusta tai työntää kännykkä johonkin pois. Enkä tarkoita nyt vain törkypalautetta, kuten jotain järjettömiä irti leikattuja päitä, vaan ihan periaatteessa järkevästi muotoiltuakin palautetta, joka on ihan helvetin vihaista ja ilkeää.”

Näin kuvailee palautteen saamisen hetkeä Ville Ranta. Hän ei ole toimittaja vaan sarjakuvapiirtäjä, mutta palautteen ammattilainen hän on. Ranta kertoo, että enimmillään aamulla on ollut odottamassa 40–50 viestiä ja päivän aikana on tippunut vielä muutama kymmenen lisää. Ei hänkään kokonaan totu.

Vanhempi kollega sanoo, että ei voi päästä eteenpäin, jos jää märehtimään poikittaista mailaa. Kadehdittavan totta. Toinen sanomalehdessä työskentelevä kokenut toimittaja sanoo, että jonkinlainen teflon kehittyy. Härskiä nimittelyä harrastaneesta haastateltavasta hänelle tuli lopulta tyyni olo: muutaman tunnin päästä nimittelijää taatusti kaduttaisi. Päättely osoittaa ihailtavaa viisautta ja luottamusta ihmiseen.

Toimittajalla pitää olla turpiinottokykyä. Niin minulle yliopistossa opetettiin. Puolustan silti märehtimisen hetkeä. Se on meistä useimmille inhimillinen ja tarpeen. Se puhdistaa pöydän ja pitää nöyränä. Jos palaute on ollut pelkkää kirjoittajan haukkumista, silloin seasta erottaa märehtimisen hetkelläkin jo pilkahduksen: juttu osui, ja tämä kuuluu asiaan.

Kommentit