Mitä kieliä toimituksemme käyttää tiedonhankinnassa? Kuinka suuri osa jutuistamme syntyy suomen- ja englanninkielisten lähteiden pohjalta?
Toimittajana työskennellessäni en ole koskaan kuullut esihenkilöideni kysyvän näitä kysymyksiä – vaikka syytä olisi.
Kielivarannon käsitteellä viitataan siihen, mitä kieliä ihmisjoukko hallitsee. Uusien suomalaisten – maahanmuuttajien ja heidän jälkeläistensä – kielitaito laajentaa kielivarantoamme, mutta samaan aikaan monen kielitaito typistyy englantiin. Harva toimittajakollega kehuu ruotsintaitoaan.
Entä sitten? Etenkin maakunta- tai paikallislehti voi ajatella, että täällä meidän levikkialueellamme pääkieli on suomi. Apukielenä toimii hyvin englanti.
Suomi ei kuitenkaan elä tyhjiössä, mikä näkyy hyvin esimerkiksi rajaseuduilla. Kesätoimittajana susirajalla kuuli, kuinka venäjäntaitoisista toimittajista on pulaa. Englanti ei aina riitä.
”Huomiota on jo herättänyt Yhdysvaltojen sisäpolitiikan korostuminen uutisissamme.”
Toimittajien kapeassa kielitaidossa huolettavat erityisesti sen seuraukset. Millaiseksi muodostuu suomalaisten maailmankuva, jos heille kerrotaan maailmasta vain yhden vieraan kielen kautta?
Mitä meiltä jää silloin huomaamatta?
Huomiota on jo herättänyt Yhdysvaltojen sisäpolitiikan korostuminen uutisissamme. Vastapainona tälle toimii esimerkiksi suomalaisen median Venäjään ja Turkkiin erikoistuneiden, kielitaitoisten toimittajien työ.
Mitä yksittäinen toimitus sitten voisi tehdä? Ensimmäinen askel on tilanteen kartoitus. Mitä kielitaitoa toimittajillamme on ja mitä siitä jää tällä hetkellä käyttämättä? Osittainenkin kielitaito on hyvä tunnistaa, koska siitäkin on apua tiedonhankinnassa.
Seuraava askel on aukkojen tunnistaminen ja täyttäminen, kuten kouluttautuminen työnantajan ja säätiöiden tuella. Uutisten seurantaan riittävän kielitaidon hankkiminen ei aina vie vuosikausia.
Voiko kielitaitoa korostaa rekrytoinneissa?
Lopuksi kielitaitoa pitää käyttää.
