Sulje

Maria Lassila-Merisalo

Toimittajuus sirpaleina

Maria Lassila-Merisalo on kaunokirjallisesta journalismista väitellyt akateeminen sekatyöläinen, joka on tällä hetkellä äitiysvapaalla.

”Ihmisiä on yhä vaikeampi saada suostumaan haastateltaviksi. He kysyvät, mitä he siitä saavat. He haluavat vastinetta.”

Kuulin tuon kommentin aikakauslehden toimittajalta, joka on turhautunut siihen, miten vaikeaksi hänen työnsä on muuttunut.

Samaan aikaan Oma Olivia -tyyppisillä konsepteilla houkutellaan lukijoita suunnittelemaan ja tuottamaan sisältöä lehteen.

Ja samaan aikaan ammattifreet joutuvat myöntymään siihen, että heidän kirjoittamansa juttu voidaan julkaista kaikissa konsernin tuotteissa aina linnunradalle asti.

Haastateltavat penäävät oikeuksiaan, freet alistuvat niiden kapenemiseen ja wannabe-toimittajat tuottavat sisältöä mediaan silkasta oman kädenjäljen näkymisen ilosta. Kuka tässä sopassa pitelee naruja? Mitä on toimittajuus näinä aikoina?

Ei välttämättä mitään kovin ylevää, jos on uskominen Hymyn ex-päätoimittajaa Sami Lotilaa. M&M:n kolumnissaan Lotila peesaa perussuomalaisten James Hirvisaaren latausta, jonka mukaan suomalaiset toimittajat ovat röyhkeää, ylimielistä ja valehtelevaa roskasakkia.

 

Aika moni toimittaja on somessa myöntänyt, etteivät Lotilan perusteet ole kovin kaukaa haettuja.

Matti Apunenkin on ottanut asiakseen pöyhiä toimittajien käsityksiä itsestään. Syyskuun lopulla hän kertoi Helsingin Sanomissa esimerkin pirkanmaalaisesta rehtorista, jonka toiminnasta tehdystä kantelusta raportoitiin laajasti mediassa. Apunen suomi toimittajia siitä, että nämä eivät tee eroa syytöksen ja päätöksen välillä. Osa toimittajista älähti vimmatusti vastaan. Mutta osa tunnusti, ettei mielellään samastu edustamaansa ammattikuntaan.

Eräskin journalisti kommentoi edellä mainittua Apusen kirjoitusta Facebookissa seuraavasti:

”Me toimittajat ollaan luotu sellainen häpeäpaalu, että kirkon eteisissä kauhistelemamme jalkapuu on leikkiä sen rinnalla. En tahdo enää edustaa tällaista inkvisitiota.”

 

Nuorison parissa toimittajan ammatti ei ole silti menettänyt hohtoaan. Esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa journalistiikka oli tänäkin vuonna suosituin hakukohde. Mutta opetus- ja kulttuuriministeriö on huomannut, että oppialojen vetovoima ja työllistävyys eivät kulje käsi kädessä, ja ammattikorkeakouluihin esitetyissä leikkauksissa viestintäalan koulutukseen kaavaillaan selviä supistuksia.

On jo aikakin, ainakin jos Johanna Vehkoon Painokoneet seis! -kirjassa tekemään toimittajatyypittelyyn on uskominen. Hänen mukaansa sanomalehdistössä omia juttuja pääsevät kirjoittamaan enää ainoastaan eliittijoukot. Suurin osa toimittajista kuuluu leikkaa-liimaa-liukuhihnatyötä tekeviin robotteihin ja muiden kirjoittamia juttuja kuratoiviin kuhnureihin.

En allekirjoita Vehkoon tyypittelyä kuvaukseksi vallitsevasta tilasta. Tulevaisuudenskenaariosta se toki käy.

Ehkä toimittajuus pilkkoutuu paloihin. Erityisalojen asiantuntijat tuottavat sivutoimisesti tekstejä, joita ammattieditorit viilaavat julkaisukuntoon. Mediatalojen työntekijät järjestävät seminaareja, juontavat kampanjatapahtumia, tsemppaavat bloggaajiaan – ja ehkä toisinaan kirjoittavat sanan tai kaksi yhteen tuoteperheensä osaan, joka myös lehtenä tunnetaan.

Kommentit