Jokavuotisia kesätoimittajahakemuksia selatessani tein havainnon: Hämmentävän harva hakija kertoo, miten sosiaalinen media limittyy omaan työhön tai osaksi toimittaja-identiteettiä. Moni kertoi mieleen jääneistä juttuhankkeista ja uutistaidoista, mutta Instagramin, Tiktokin tai Twitterin mainitsi vain harva.
Kun asiaa miettii tarkemmin, voisi väittää, että toimittajilla ja medialla on somessa meneillään jonkinlainen vetäytymisen kausi.
2010-luvulla toimitukset ja toimittajat halusivat innolla someen osaksi kansalaiskeskustelua, tuomaan juttujaan esille ja näyttämään, että kaikki tieto ei todella löydy Facebookista.
Perustettiin medioiden omia ryhmiä ja tehtiin toimittajaprofiileja. Mietittiin, miten toimittajan pitäisi Instagramissa tai Twitterissä olla niin, että varmistettu tieto ja journalistinen palvelu limittyvät osaksi uutta mediaympäristöä.
”Toimittajat eivät enää etsi omaa paikkaansa tarkistetun tiedon lähettiläinä somessa vaan jättäytyvät entistä useammin sivustaseuraajan tai yksityishenkilön rooliin.”
Nyt 2020-luvun alussa asiat ovat toisin. Toimittajien puheissa some näyttäytyy entistä useammin uhkana tai rasitteena. Erilaiset ahdistelijat tai suoranaiset vainoajat ovat viime vuosina olleet näkyvien toimittajien kimpussa. Myös masinoidun oloiset palauteryöpyt ovat surullisen tuttuja monelle toimittajalle. Nämä ilmiöt tuskin ovat ainakaan rohkaisseet nuoria toimittajia panemaan itseään peliin somessa – pikemminkin päin vastoin.
Myös somen yleinen kuormittavuus tuntuu korostuvan, kun keskustelee nuorten toimittajien kanssa.
Moni vetäytyy Instagramista tai Twitteristä, koska ne rasittavat ja tuntuvat repivän itsetuntoa kappaleiksi tai vaativan jatkuvaa huomiota. Tällainen someväsymys on huomattu muuallakin yhteiskunnassa, eivätkä toimittajat ole sille immuuneja.
Lopputulos on jonkinlainen sometaantuma. Osa journalisteista on somessa – erityisesti Twitterissä – yhä aktiivisia, mutta uusia avauksia tulee näppituntumalta vähemmän kuin takavuosina.
Toimittajat eivät enää etsi omaa paikkaansa tarkistetun tiedon lähettiläinä somessa vaan jättäytyvät entistä useammin sivustaseuraajan tai yksityishenkilön rooliin.
Toimittajien somehorros on pitkällä tähtäimellä kuitenkin virhe. Sosiaalinen media muuttaa jatkuvasti muotoaan, mutta minnekään se ei katoa. Ajankäyttötutkimuksissa ja tiedonhankinnasta kertovissa kyselyissä sosiaalisen median ja alustojen asema pikemminkin vain kohenee.
Toimittajien someähkyäkin on kuitenkin helppo ymmärtää. Siksi alalla tarvittaisiin uutta keskustelua siitä, millaisia rooleja toimittajan pitäisi 2020-luvun ärhäkässä someympäristössä ottaa.
Erityisesti pitäisi puhua siitä, miten mediabrändin tarjoamaa suojaa ja toimittajan omaa läsnäoloa voisi yhdistää niin, että nuoren toimittajan koko persoona tai oma sometili eivät ole tässä ympäristössä ensimmäisenä tulilinjalla.
Jos tätä ei tehdä, somessa niskan päällä on lopulta joku muu. Toimittajat ja mediayhtiöt jättävät Youtuben ja Tiktokin harrastajien ja aktivistien pelikentäksi omalla vastuullaan.
