Tilaa Uutiskirje!

HIERARKIA TULI TAKAISIN

HIERARKIA TULI TAKAISIN

Juttujen standardoiminen on helpottanut ymmärtämään lukijoiden kiinnostusta paljon laajemmin kuin pelkkä luetuimpien listan katsominen, kehityspäällikkö Kalle Silfverberg sanoo.

Timanttistrategia sai Helsingin Sanomat unohtamaan tiiviit uutiset: Nyt Sanoman uutismedioissa jutut on jaettu eri kokoluokkiin, mikä auttaa säätelemään niihin käytettyä työmäärää

Hitaat

Helsingin Sanomien timanttijutut, huolella työstetyt ja markkinoidut yksittäiset artikkelit, lanseerattiin vuonna 2016. Ne saivat hitaasti eteenpäin junnaneen digitaalisen tilausmyynnin nopeaan kasvuun. Timanttijutuista tuli suomalaista uutismediaa leikkaava tapa houkutella tilaajia verkossa.

Mutta timanttistrategia johti myös hieman harhaan, sanoo Sanoma Media Finlandin uutismedioiden toimituksellisesta kehityksestä vastaava Kalle Silfverberg.

– Kävi niin, että katsoimme luetuimpia juttuja, että lisää tuollaisia. Siinä jäi huomioimatta, että ne jutut söivät myös ihan älyttömästi resursseja.

Toisaalta asiakastutkimuksista kävi ilmi, että mielikuva Helsingin Sanomista uutisten tuottajana oli heikentynyt.

Silfverbergin mukaan myös toimituksen arvostus uutisia kohtaan oli laskenut ja niitä tehtiin aiempaa vähemmän.

Hän karrikoi, että jos Ullanlinnan surman kaltainen rikos olisi tapahtunut joitakin vuosia sitten, Helsingin Sanomat olisi tehnyt siitä lyhyen uutisen poliisitiedotteen perusteella. Oma uutishankinta olisi jätetty väliin. Ehkä kolmen päivän päästä muun yhteiskunnan kuohuttua aiheesta HS olisi julkaissut tapauksen saamaa mediajulkisuutta erittelevän analyysitekstin.

Sellainen ei palvellut yleisöä.

– Myös meidän bisnesmallimmehan edellyttää sitä, että saitille tulee koko ajan uusia ihmisiä, ehkä aluksi satunnaisesti, mutta kun he lukevat ilmaisia juttuja, osa kiinnittyy sen verran, että ottaa tilauksen.

”Tietysti mitä isompi juttu, sitä vähemmän sellaista voi standardoida, isot jutut ovat aina yksilöitä.”

Ennen koronapandemiaa Sanomalla alettiin pohtia toimitustyön kehittämistä prosessien järkevöittämisen näkökulmasta. Konsernissa haluttiin saada käsitys siitä, mihin toimitusten resurssit käytetään ja mitä niillä saadaan aikaan.

– Havainto oli, että monet jutut, joihin oli käytetty aikaa ja vaivaa eivät menestyneet yhtään sen paremmin kuin ne, jotka oli tehty nopeasti. Paukut eivät tuottaneet mitään lisäarvoa.

Analytiikan perusteella lukijat jättivät lukemisen usein kesken.

– Jos jutussa ei ole erityisiä aineksia, siitä ei kannata tehdä erityisen pitkää. Pitkä juttu aiheesta, jonka voi kertoa tiiviisti, ei palvele lukijaa.

Myös Ilta-Sanomissa paljon resursseja käytettiin pitkiin juttuihin, jotka alisuoriutuivat odotuksiin nähden. Suoriutumista arvioidaan Silfverbergin mukaan Sanoman uutismedioissa käynneillä ja tilauksilla sekä tilausten pitoa arvioivilla mittareilla.

Johtopäätös oli, että uutisia voidaan tehdä paljon enemmän samalla henkilöstömäärällä, jos toimitukset valitsevat vähän tarkemmin, mihin aiheisiin milloinkin panostetaan.

Ratkaisu oli luoda standardit juttuihin käytettävälle työmäärälle sekä kieli näistä puhumiseen.

Sanoman uutismedioissa on nyt S-, M- L-, XL ja XXL-juttuja. Aikaresurssina skaala on tunneista tai jopa minuuteista viikkoihin. Toisessa päässä ovat nopeat uutiset, toisessa vaikkapa Kuukausiliitteen isot jutut. Esimerkiksi L-juttu on noin 5000 merkkiä pitkä ja XL-juttu noin 7500 merkkiä.

– Kirjainten avulla määritellään, kauanko juttua tehdään, kuinka pitkä siitä tulee, otetaanko siihen omaa tuoretta kuvaa tai tehdäänkö grafiikkaa. Tietysti mitä isompi juttu, sitä vähemmän sellaista voi standardoida, isot jutut ovat aina yksilöitä.

Silfverbergin mukaan varsinkin kokeneemmalle toimittajakunnalle on ollut selvää, että myös verkkotekemisestä pitää pystyä puhumaan joissakin raameissa niin kuin printissä on aina tehty: on ollut yhden tai kahden palstan tai aukeaman juttuja.

– Jossain vaiheessa tuli ajatus, että verkkoon mahtuu, mutta siinä hämärtyi panostusten luonne.

Nyt perusuutista ei enää kirjoiteta puolivahingossa vaikkapa 5000-merkkiseksi.

Ilta-Sanomissa uutispäällikkönä työskentelevän Nelli Lapintien mukaan juttujen standardoiminen koon mukaan on helpottanut niistä kommunikoimista tehtävänantotilanteissa etenkin hybridityössä. Päätökset tehdään silti journalistisen harkinnan mukaan. Kuvassa myös toimittaja Pasi Lapinkangas.

Silfverbergin mukaan eri osastojen vetäjät keskustelevat keskenään eri juttuihin käytettävästä työpanoksesta ja hakevat sopivaa jakaumaa erikokoisille jutuille.

Analytiikassa eri kategorioihin kuuluvia juttuja tarkkaillaan erikseen. Odotukset S-jutulle ovat pienemmät kuin XXL-jutulle.

Uutispäällikkö Nelli Lapintie vetää uutispäivää Ilta-Sanomissa. Hänen mielestään juttujen standardoiminen on ennen kaikkea helpottanut jutuista puhumista.

– Olen kokenut sekä toimittajana että uutispäällikkönä, että se helpottaa kommunikointia ja auttaa välttämään väärinkäsityksiä. Varsinkin hybridityössä, kun kommunikointi siirtyi Slackiin, Teamsiin ja puhelimeen, SML-malli oli hyvä selkeyttäjä tehtävänantovaiheessa.

Lapintien mukaan standardit auttavat ymmärtämään, mihin aikaa käytetään ja mitä saadaan aikaiseksi.

– Mutta toki tarkastelemme uutistilanteen mukaan, mistä meidän lukijoillamme olisi tarve kuulla nopeasti ja mitkä ovat juttuja, joissa taustatyötä on enemmän. Mitään tarkkoja erikokoisten juttujen määriä ei missään nimessä ole määritelty. Emme mene sokeasti analytiikka edellä, vaan käytämme journalistista harkintaa, Lapintie sanoo.

”Mutta toki tarkastelemme uutistilanteen mukaan, mistä meidän lukijoillamme olisi tarve kuulla nopeasti ja mitkä ovat juttuja, joissa taustatyötä on enemmän.”

Nyt juttustandardit ovat olleet toimituksissa käytössä toden teolla noin 1,5 vuotta. Muutos on tapahtunut Silfverbergin mukaan hitaasti.

Tavoite on, että pieniä juttuja syntyy paljon, keskikokoisia keskimääräisesti ja isoja valikoiden. Lähtötilanteessa vuoden 2020 alussa Helsingin Sanomissa L-koon juttuja oli noin saman verran kuin S-kokoisia, nyt S-juttuja on merkittävästi enemmän.

– Ihan viime aikojen kulttuurinmuutos on ollut, että olemme saaneet nostettua uutisen arvostusta, Silfverberg sanoo.

Nyt Helsingin Sanomissa juttuja ylipäätään on enemmän, ja ne keräävät enemmän lukijoita ja tilaajia. Ilta-Sanomissa käytettyihin resursseihin nähden heikosti menestyvien juttujen määrä on vähentynyt.

Myös työtyytyväisyys on kyselyissä parantunut. Silfverberg arvioi, että työn selkiytyminen on voinut vaikuttaa asiaan.

– Totta kai ihmiset voivat miettiä, onko tämä byrokraattista ja jäykkää, hän sanoo.

Juttusuunnitelmia voi muuttaa, jos aihe paljastuu odotettua isommaksi. Kalle Silfverbergin mukaan standardeista on kuitenkin tarkoitus pitää kiinni tai muuten analyysilta putoaa pohja.

– Pääpointti on, että meillä on kuva siitä, mitä teemme, ja pystymme ohjaamaan, mihin työpanos käytetään. Se on se iso asia tässä.

  • Havaintoja juttuihin käytetyn työmäärän tarkastelusta Sanoman uutismedioissa
  • Kaikilta jutuilta ei voi odottaa samaa. Jos juttu saa tietyn määrän lukijoita, se, onko tulos hyvä vai huono, riippuu myös siitä, onko juttuun käytetty iso vai pieni työpanos. Juttuihin käytetyn työpanoksen huomioiminen tuo analytiikkaan sävyjä enemmän kuin luetuimpien listan katsominen.
  • Toteutuksen koko ei ole yhtä kuin aiheen tärkeys. Sopivan jutun koon määrittäminen on journalistisen ammattitaidon ytimessä, mutta tähän on tullut uudenlaista nyanssia: vaikka aihe on tärkeä mutta siitä ei ole käsillä erityistä näkökulmaa, se voidaan tehdä uutisellisesti ja tiiviisti.
  • Liian iso toteutus syö kaikkien aikaa. Toimittajan aikaa kuluu todennäköisesti enemmän – ja niin myös lukijan aikaa.
  • Standardit helpottavat ison laivan ohjaamista. Vasta kun tiedetään, mihin toimitusten aika menee, siihen voidaan tehdä muutoksia.
  • Lähde: Kalle Silfverberg
Kartalla HS:n toimituksessa näkyy, mistä päin Helsinkiä S-, M- ja L-jutut on tehty.

Lisää aiheesta