Rakastan tarinoita. Tarinoiden kerrontaa, tarinoiden pyörittelyä mielessä, tarinoiden kesyttämistä paperille. Vielä tätäkin enemmän rakastan tarinoiden suunnittelua. Rakennekarttoja, jotka leviävät huoneessani ilmoitustaululle ja lattialle, juonikortteja, synopsiksia, Joseph Campbellin sankarin myyttisen matkan ympyrää, johon mielessä olevaa tarinaa voi alkaa jäsennellä.
Tämä matka oli täysin toisenlainen. Hylkäsin tavanomaiset tekemisen tapani ja etenin vaiston varassa. Tämän novellin itse asiassa löysin.
Kävelen vauvan kanssa päivittäin, kävelen kohti tarinoita, jotka tuntuvat antautuvan lauseiksi kävelyn rytmissä. Eräällä kevätkävelyllä olin ajatuksissani ja eksyin ihan kotimme lähellä, jossa rakennetaan uutta rataa lentokentälle.
Päädyin lähiön jättömaalle, keskelle teollisuusrakennuksia: sorakasoja, liejua ja paalutusta tekeviä laitteita. Keskeltä tätä teollisuushälyä löysin sen rakennuksen, josta tarina alkaa. Uudenkiiltävän rakennuksen vailla käyttötarkoitusta, numeroidut kiiltävät ovet. Minussa heräsi uteliaisuus, uteliaisuuden takaa nousi ”entä jos” ja sen takaa tarina.
Löydettyäni ensimmäiset tutut kadunkulmat juoksin vaunujen kanssa kotiin ja löin ensimmäiset merkit, näkökulmahenkilö Tuomaksen sanoin: ”Rotat on rakentaneet taas pikku pesiään. Rotat on kaivaneet maata ja rakentaneet valtavan varaston ihan huoltoaseman viereen. Sinne heitetään se, mitä meistä on jäljellä, jos sen saa.” Siitä alkoi novelli.
Ennen tarinaa olin miettinyt aihettani pari viikkoa. Halusin kertoa siitä, miten maailmaan oli tullut paljon rajoja.
Kalasataman romanileiri purettiin. Asunnottomien asuntola siirrettäisiin, koska asukkaat vastustivat. Hurstin jono sai häädön, koska lähellä olevien asuntojen arvo laski.
Ajattelin nuoria tässä maailmassa, jota halkovat näkyvät ja näkymättömät rajat. Halusin kirjoittaa siitä: tuntemattoman tai vieraan pelosta, joka näyttää olevan tiukemmassa meillä aikuisilla. Arvojen koventumisesta.
Aihe ei koskaan antaudu suoraan, se tulee tarinaksi mutkan kautta. Niin siis tässäkin. Ensisijainen aiheeni ei ollut puhua epidemiasta. Vaan siitä, miten suhtaudumme maailmaan, joka muuttuu, koko ajan ja väistämättä.
Halusin luoda ison, mutta tiiviin tarinan. Loin tietoisesti laajan maiseman, jossa voisi vaeltaa kirjoitus- ja draamaharjoituksia tehden vaikka kokonaisen syksyn.
Aikataulu oli yllätys: lukijoilla oli käytössään viikon työaika. Tarinan kanssa ei saisi olla kiire. Tarinan ei tarvitse aina antautua helpolla. Ne eivät tee niin aina edes kirjailijalleen, vaan työtä on tehtävä ajan kanssa, joka päivä.
Kuka?
- Siri Kolu, 39, Vantaa, kirjailija ja teatteriopettaja.
- Kirjoitan, koska siinä näkee maailman. Parhaina päivinä myös tekee maailman.
- Kirjoittaminen tänään ei ole koskaan samanlaista kuin eilen: se on työn suurin haaste ja palkinto.
- Siri Kolu kirjoitti Sanomalehtien Liiton ja Suomen Kustannusyhdistyksen Luetko sinä? -kampanjaa varten novellin Pelko ihmisissä. Novelli julkaistiin tänä syksynä kolmessa osassa 22 sanomalehdessä, ja kahdeksasluokkalaiset ympäri maan kirjoittivat siitä arvioita.
Vinkit
- Leiki idealla! Mieti myös se mahdoton. Unohda hetkeksi. Hauduta. Vilkaise salaa. Tilitä kaverille. Tee lista ennen nukahtamista. Kävele.
- Leiki rakenteella! 10 välähdystä vai yksi pitkä kuva? Paras ensin vai paras herkkuna viimeiseksi? Onko tekstissä salaisuus, mihin lukijan pitää kurottua?
- Luo kirjoitusrutiini ja riko se, myös kirjoittaja meissä rakastaa yllätyksiä!
> Parhaan arvion Siri Kolun Pelko ihmisissä -novellista kirjoitti tamperelainen Heikki Suominen, joka kirjoittaa kirjoittamisestaan otsikolla Maailmani muille.