Lehtijutut ovat nettiaikana venyneet pitkiksi, mutta joka ikinen juttu ei silti voi ahtaa sisäänsä koko ihmisyyden kirjoa. Meidän on usein vaikea tajuta tätä. Varsinkin silloin, jos journalismi käsittelee arvoja ja isoja elämänvalintoja: hankinko lapsia vai en, kenen kanssa elän suhteessa, mitä syön, miten asun, mitä kelailen yhteiskunnasta.
Jos juttu ei pääaiheensa ohella erikseen tunnusta myös minun valintojani oikeiksi ja hyviksi, on yllättävän yleistä ajatella, että tämä on varmasti tahallista. Medialla on jälleen pahat mielessä! Omasta ikäluokasta tai poliittisesta kannasta riippuen tilanne sitten määritellään vaikkapa sorroksi, kommunismiksi, fobiaksi tai syyllistämiseksi.
”Jos juttu ei pääaiheensa ohella erikseen tunnusta myös minun valintojani oikeiksi ja hyviksi, on yllättävän yleistä ajatella, että tämä on varmasti tahallista.”
Kirjailija Juha Itkonen kertoi mediassa lapsiarjestaan ja näyttelijä Miiko Toiviainen transsukupuolisuudesta teatterissa. Niinpä joillekin Itkosen jutustelu todisti, miten media koko ajan pönkittää patriarkaattia. Toisille taas Toiviaisen haastattelu oli osoitus kiihtyvästä heteroiden syrjinnästä. Nämä huomiot on tietenkin tuotava heti esiin somessa, koska muuten moinen pahuus voisi jäädä muilta havaitsematta.
Totta kai yksittäinenkin havainto voi joskus vihjata, että laajempi epäkohta on aidosti olemassa. Mutta kun teksteistä aletaan etsiä ensisijaisesti sitä, mitä ne eivät sisällä, ja tulkinta on aina pahansuopa, lopputulos on lohduton. Ympärillä avautuu pohjattoman vihamielinen maailma, jossa ne muut alati jahtaavat minua ja vihaavat juuri minun arvojani, joita kukaan ei ikinä tue missään.
Ja media vain toistelee kritiikittä niiden puheita. Radiossa sanottiin perhe, mutta miksei sanottu sinkku. Tässä lukee nainen, miksei lue mies.
Ei jää muuta vaihtoehtoa kuin varmuuden vuoksi pelätä kaikkea ja kaikkia. Ahtaalta tuntuu, mutta ei se ole välttämättä jutun vika.
