Suosittelisitko lapsellesi toimittajan työtä?
Kysymykseen törmää aika ajoin somessa ja jos muistatte vielä kapakkakeskustelut, niin sellaisissakin tästä oli puhetta.
Osa kollegoista sanoo, ettei toivoisi lapsilleen epävarmaa ja stressaavaa työtä, jossa ei tiedä, pitäisikö toivoa vakipaikkaa uutiskaivoksessa vai kituuttamista freenä juttupalkkioilla, joita tarkistetaan lähinnä alaspäin.
Sitten on niitä, jotka vastaavat: ilman muuta, vaikea keksiä kiinnostavampaa työtä. Jos tämä aika jotain kaipaa, niin skarppia journalismia!
Lapset tietenkin valitsevat työnsä itse, ja hyvä niin.
Mutta mitä pitäisi sanoa journalismin opiskelijalle, joka miettii pääaineen vaihtamista?
”Osa kollegoista sanoo, ettei toivoisi lapsilleen epävarmaa ja stressaavaa työtä, jossa ei tiedä, pitäisikö toivoa vakipaikkaa uutiskaivoksessa vai kituuttamista freenä juttupalkkioilla, joita tarkistetaan lähinnä alaspäin.”
Ajattelen nykyään näin: kunpa ne, jotka haluavat, jäisivät journalismin pariin. Se ei harmita, jos joku valitsee toisin, mutta se harmittaa, kun alaa vaihtavat ne, jotka haluaisivat pysyä mutta eivät näe järkevää syytä jäädä.
Työtilanne ja -tahti näyttävät toivottomilta, mediatalojen valinnat journalismin irvikuvilta, koko ammatti mahdottomalta: isot vaatimukset, pienet mahdollisuudet, yleisö haukkuu eikä pomo edes huomaa.
Toimittajasta viestintäpäälliköksi siirtynyt Verna Vuoripuro kirjoitti Journalistissa, että siirtyminen teknologia-alan konsulttitaloon sai silmät avautumaan mediatalojen ongelmaan: ihmisiä kohdellaan kuin resurssimassaa.
Hänen mielestään palkkaa isompi valtti olisi oikeanlainen suhtautuminen työntekijöihin.
”…sen sijaan, että kisataan vain skuupeista, olisi tärkeää suhtautua omistushaluisesti alan parhaisiin osaajiin. Eikä ainoastaan tähtitoimittajiin vaan uutistyön arjen sankareihin, jotka pitävät koneiston pyörimässä ja tason korkealla.”
Helppo olla samaa mieltä.
Pääaineen vaihtamista pohtiva ei kuitenkaan ole vielä sen enempää tähtitoimittaja kuin arjen sankarikaan. Free- ja silpputyöläisyys alalla lisääntyy, joten kaikilla ei tule olemaan yhtä työnantajaa, jonka asennetta murehtia.
Mihin opiskelijaa siis houkuttelee, kun pyytää miettimään: entä jos journalismi kuitenkin olisi sinua varten?
Kuulun niihin, jotka oppivat toimituksessa, mitä on journalismi, mihin siinä uskotaan, kenelle sitä tehdään ja millä ehdoilla. Alan muutos ei ole ollut aina helppoa nieltävää. Välillä turhauttaa niin, että pitää huutaa ääneen.
Silti sanon itseäni nuoremmille: tämä on hyvä ammatti. Ei paras tai tärkein – hyvänen aika, jotkut ovat muusikoita ja malarialääkäreitä. Mutta hyvä tämä on.
Aloitamme syksyllä Anu Silfverbergin ja muutaman muun toimittajakollegan kanssa nuorten toimittajien kisälliopetuksen. Saimme tätä varten Koneen Säätiöltä apurahan. Haluamme kehittää mallia, jossa nuoret toimittajat saisivat kasvaa journalisteiksi, vaikka tekisivät työtä ainakin osin mediatalojen ulkopuolella.
Yritämme omalta osaltamme vahvistaa journalistien ammatti-identiteettiä.
En voi luvata nuorelle toimittajalle varmaa työtä tai helppoa uraa. Mutta saattaa olla, että journalismista tulee hänellekin tapa ajatella ja olla maailmassa, vähän kuin koti.
