Sulje

Rytmi & rakenne

Anu Silfverberg ihmettelee toimittajia, jotka eivät juuri lue kirjoja tai edes lehtiä. ”Miten voi tehdä tekstien kanssa työtä, mutta ei ole kiinnostunut lukemaan niitä?”, hän kysyy. (Kuva: Johanna Kannasmaa)

• Hyvässä jutussa oleellista on rytmi, joka syntyy niin eripituisten lauseiden vaihtelusta kuin sitaattien sijoittelusta.

• Monet hyvän kirjoittamisen säännöt pätevät yhtälailla journalismiin ja kaunokirjalliseen tekstiin.

Olisin voinut aloittaa tämän jutun kuvailemalla, kuinka astun sisään Helsingin Kalliossa sijaitsevaan ravintolaan. Vaikka olen paikalla etuajassa, haastateltavani, vapaa toimittaja ja kirjailija Anu Silfverberg istuu jo pöydässä miniläppärin ja kahvikupin kanssa. Hän käyttää kyseistä ravintolaa työhuoneenaan ja on siksi siellä usein kirjoittamassa.

Tilannekuvauksen käyttäminen tässä ei kuitenkaan ole paras ratkaisu, sillä siinä ei ole mitään erityisen kiinnostavaa, uutta tai lukijan uteliaisuutta herättävää. Vaikka yksi fiktion keinoista onkin nimenomaan kohtauskirjoittaminen ja myös Silfverberg kannustaa tilanteiden kuvailuun lehtijutuissa, ei sen tulisi olla päälle liimattua.

Silfverbergin mukaan kohtauskirjoittamisesta on puhuttu erilaisissa koulutuksissa niin paljon, että sitäkin tehdään jo turhan rutinoituneesti.

– Ei ole mitään järkeä aloittaa juttua kohtauksella, jos se on se, että henkilö saapuu kahvilaan kaksi minuuttia myöhässä tai että hän hämmentelee kahvikuppiansa. Siinä ei ole mitään tunteisiin ja ajatteluun vetoavaa eikä se kerro mitään erityistä juuri tästä haastateltavasta, Silfverberg sanoo.

– Se, että kirjoittaa juttuun kohtauksen, ei ole autuaaksi tekevä asia. Kohtauksen tarkoituksena on temmata lukija mukaan vähän elokuvan tavoin. Harva elokuva alkaa sillä tavalla, että joku kävelee ajoissa kahvilatapaamiseen.

Toimittajan on useimmiten turha väittää, että haastateltava on esimerkiksi kaunis, inhottava, moraaliton tai oikeamielinen. Jos sitä mieltä on, pitäisi pystyä esimerkein näyttämään se, jotta lukija voi itse ajatella niin.

Silfverberg siis välttäisi kulunutta kahvila-aloitusta, mutta muuten hän puhuu kohtausten puolesta. Jos haastattelutilanteessa ei tapahdu mitään erityisen kiinnostavaa, voi haastateltavan henkilöhistoriasta löytyä sellaisia asioita ja tapahtumia, joista voi kirjoittaa kohtauksen. Koska toimittaja ei ole tuolloin itse ollut paikalla, hän ei voi käyttää omia havaintojaan. Siksi hänen täytyy kysellä niin paljon, että pystyy luomaan itselleen tapahtumasta kokonaisen kuvan, jossa ei ole aukkoja.

Kaiken takana on rakenne

Kaikkein tärkein on Silfverbergin mukaan hyvän kirjoittajan perussääntö: näytä, älä selitä. Sääntö pätee yhtälailla hyvässä kaunokirjallisuudessa kuin hyvässä journalismissakin. Sen sijaan, että kirjoittaja kertoo haastateltavan olevan poikkeuksellisen kunnianhimoinen ja rohkea, tulisi hänen osoittaa, missä konkreettisissa teoissa kunnianhimo ja rohkeus näkyvät.

– Toimittajan on useimmiten turha väittää, että haastateltava on esimerkiksi kaunis, inhottava, moraaliton tai oikeamielinen. Jos sitä mieltä on, pitäisi pystyä esimerkein näyttämään se, jotta lukija voi itse ajatella niin.

Mutta vaikka jutussa olisi käytetty kuinka iskeviä kohtauksia ja näytetty asioita selittämisen sijaan, ei se toimi, jos rakenne ei ole kunnossa. Rakenteella tarkoitetaan siis sitä, missä järjestyksessä asiat jutussa ovat ja miten jutun osasta siirrytään toiseen. Edellisen kappaleen lopussa voidaan esimerkiksi esittää kysymys, johon seuraavan kappaleen alussa vastataan. Tai lukija voidaan koukuttaa vastaamalla mielenkiinnon herättäneeseen kysymykseen vasta myöhemmin jutussa.

Tapoja ja malleja on monia. (Panu Räty kertoi erilaisista rakennevaihtoehdoista Kirjoittamisen työkalut -jutussa Suomen Lehdistön numerossa 8–9/2010.)

Kirjoittajalle itselleen rakenteen täytyy olla selvä. Kirjoittajan täytyy kysyä itseltään jokaisessa kohdassa: miksi tämä on juuri tässä? Minkä takia tämä kohta seuraa edellistä kohtaa?

– Siihen pitää pystyä vastaamaan. Perustelu pitää olla kirjoittajan päässä ja sen pitää ainakin jossain määrin avautua myös lukijalle, sanoo Silfverberg.

Rakenteeseen liittyy läheisesti myös jutun rytmi. Toisaalta se on virketason rytmiä – esimerkiksi sitä, että jutussa on tarpeeksi pitkien ja lyhyiden lauseiden vaihtelua. Silfverberg itse pitää siitä, että jutun rytmiä myös rikotaan välillä.

– Esimerkiksi pitkän tekstin rikkoo luettelo, mikä on hyvin kaunokirjallinen keino. Yhtäkkiä pysähdytään johonkin asiaan yksityiskohtaisesti.

Rytmi syntyy myös siitä, kuinka paljon kertovan tekstin välissä on puhetta eli sitaatteja. Silfverbergin mukaan sitaattien ei tulisi kertovassa jutussa olla ensisijaisesti tiedonvälitystä. Sitaatit voivat luoda tunnelmaa, kertoa tilanteesta, haastateltavan persoonasta tai hänen tavastaan puhua. Haastateltavan suuhun voi laittaa sellaiset asiat, joissa hän väittää jotakin tai kertoo jotain hyvin omakohtaista ja henkilökohtaista.

Tunteet peliin

Toimivassa jutussa kielen pitää luonnollisesti olla hyvää, mutta sen opettaminen ei ole aivan yksinkertaista.

– Voi tietysti sanoa, että suosi suoraa sanajärjestystä, vältä passiivia, karsi koukerot. Lopulta kirjoittajan täytyy kuitenkin itse löytää se hyvä kieli, Silfverberg sanoo.

Kirjoittajan pitää luottaa siihen, että se mikä herättää hänessä tunteita, herättää niitä myös lukijassa.

Yksi keino niin kielen kuin rakenteen ja rytminkin tarkkailuun on lukea omaa tekstiään ääneen. Jos keskittyminen herpaantuu tai lukeminen on pakko lopettaa kesken, on tekstissä silloin jokin ongelma. Myös tekstin luettaminen jollakulla toisella on avuksi.

Moni vaihe jutun kirjoittamisessa voi olla varsin teknistäkin tekstin rakentamista. Silfverberg kuitenkin muistuttaa tunteiden merkityksestä kirjoittamisessa. Toimittajan pitäisi miettiä, mikä haastattelussa tai haastateltavassa herätti hänessä tunteita ja lähteä seuraamaan sitä.

– Kun toimittaja tulee juttukeikalta, hänen ei pitäisi alkaa kirjoittaa ajatellen, että ”oikea toimittaja kirjoittaisi sen näin”. Vaan tulisi miettiä, mitä hän kertoisi haastattelusta kavereilleen baarissa. Onko joku asia herättänyt ärtymyksen, kiinnostuksen tai innostuksen, Silfverberg sanoo.

– Kirjoittajan pitää luottaa siihen, että se mikä herättää hänessä tunteita, herättää niitä myös lukijassa. Koska lukijan pään sisään ei voi mennä, voi vain toivoa, että inhimilliset kokemukset ovat jaettuja.

Tunteiden välittäminen ja muiden kaunokirjallisten keinojen käyttäminen on toki helpompaa henkilöjutuissa ja reportaaseissa, mutta Silfverbergin mielestä suurempi tarve niille olisi nimenomaan asiajutuissa.

– Kirjoittaminen vaikkapa verotuksesta tai tieteestä ei vapauta siitä, että kielen pitäisi olla kerronnallista, elävää, konkreettista ja kaunista. Kirjoittajan pitää myydä juttu lukijalle ja saada hänet ensinnäkin tarttumaan tekstiin ja myös pysymään sen parissa.

Näinhän se on kaikkien tekstien kanssa. Silfverberg ei haluakaan tehdä suuria eroja erilaisten tekstityyppien välille, olivat ne sitten journalismia tai kaunokirjallisuutta.

– Ero on siinä, että journalismin pitää olla totta ja kaunokirjallisuus saa olla fiktiota. Mutta hyvä teksti on hyvää tekstiä.


Vinkit

  • Rakenne on tärkein. Perustele se itsellesi.
  • Kiinnitä huomio adjektiiveihin ja adverbeihin: voiko niitä avata kuviksi ja tehdä konkreettisiksi.
  • Käytä kohtauksia rohkeasti, mutta harkiten. Niiden tulee liittyä jutun aiheeseen ja tuoda juttuun jotakin lisäarvoa.
  • Lue tekstejäsi ääneen ja pyydä myös kollegoitasi lukemaan niitä.
  • Lue paljon lehtiä.
  • Lue kaunokirjallisuutta.
  • Tee luovan kirjoittamisen harjoituksia.
Kommentit