Taitoin kerran matkailulehteämme maanantain vastaisen yön kello kolmeen saakka ja tulin maanantaina aamuvuoroon.
Toisen päätoimittajan kohdalla ihmettelin, miten hän ehtii tehdä niin paljon ja niin hyvin – varsinkin, kun hän kertoi lähtevänsä yleensä ajoissa: neljän, viiden aikaan. Selvisi, että hän aloittaa työt viideltä, kuudelta tai seitsemältä aamulla.
Kolmas puolestaan on ollut vain parilla burnout-lomalla, sillä nehän kuuluvat tähän alaan.
Paikallislehtien päätoimittajayhdistyksen hyvinvointivalmennuksessa havahduin siihen, miten haitallisesti puhumme päätoimittajuudesta.
Vakuuttelimme kilvan kouluttajalle, kuinka tämä ala nyt vain on semmoinen. Keikkoja tulee yllättäen vastaan. Kaikki illat on istuttava kyläyhdistysten kokoontumisissa. Sunnuntaisin käydään kirkon musiikkitapahtumissa. Jos joku on pois, päätoimittaja on se, joka venyy ja paukkuu – ja väsyy.
”Älä lähde siihen kelkkaan. Vedä omat rajasi.”
Nyt en tarkoita oikeasti hankalia tilanteita, joissa työyhteisön ulkopuolelta tai sisältä tuleva painostus johtaa hyvinvointiongelmiin. Puhun siitä, kuinka kaivamme itse itsellemme kuoppaa.
Kaikkeen repeäminen saattoi toimia vielä menneinä vuosikymmeninä. Tiedättehän ne vanhat hyvät ajat? Sitten tuli verkko ja päätoimittajiksi joukko pienten lasten äitejä ja isiä.
Enää päätoimittaja ei notku lähibaarissa tutustumassa kuntapäättäjiin vaan lukee iltasadun ja avaa läppärin tehdäkseen vielä muutaman tunnin töitä. Jos hän nyt ehtii läheisiään illalla näkemään, kun pitää mennä taas yhdelle keikalle.
Päätoimittaja, älä lähde siihen kelkkaan. Vedä omat rajasi. Lähde töistä ajoissa aina kun mahdollista – tai jopa etuajassa. Älä käy kaikissa kissanristiäisissä. Nuku. Liiku. Syö terveellisesti.
Ennen kaikkea: lopeta vanhentuneen sankarimyytin rakentaminen. Nykyaikaisen median tekeminen ei edellytä sitä, että uhraat itsesi.
Tuotekin on todennäköisesti parempi, kun sitä johtaa hyvinvoiva tyyppi.
Oikaisu 31.1.2022: Muutettu sunnuntain vastainen yö maanantain vastaiseksi yöksi.
