Arthur Franckin ohjaama Pesänlikaajat-dokumentti ja toimittaja Aarno Laitisen kuolema toivat keskusteluun vuonna 1981 ilmestyneen Tamminiemen pesänjakajat -kirjan, joka ravisteli toimittajien ja vallanpitäjien tiiviiksi muodostuneita välejä.
Kekkosen varominen jäi historiaan ja Neuvostoliittokin on kaatunut. Mutta vieläkö journalistit arkailevat? Suomen Lehdistö kysyi journalismin parissa työskenteleviltä ja mediaa seuraavilta kommentaattoreilta, mitkä heidän mielestään ovat vaikeita ja vaiettuja aiheita suomalaiselle journalismille nykyään.
Salla Nazarenko
kansainvälinen asiantuntija, Suomen Journalistiliitto
”Haluaisin nähdä enemmän kriittistä journalismia Puolustusvoimista – sellaista, jota Helsingin Sanomien Tommi Nieminen teki vastikään Afganistanista, tai jota MOT:n Kaisu Suopanki teki Puolustusvoimien johtamiskulttuurista.
Puolustusvoimia ei mielestäni useinkaan käsitellä suomalaisessa journalismissa samalla kriittisyydellä kuin muita organisaatioita, joilla on vastaavat resurssit ja valta. Puolustusvoimista kyllä uutisoidaan ja tiedotetaan esimerkiksi hankintojen yhteydessä, mutta sitä ympäröi hartauden ja varovaisuuden aura, kuten myös presidenttiä, joka toimii Puolustusvoimien ylipäällikkönä. Aika vähän näkee pakinointia tai parodiointia näistä aiheista.
Kun Suomessa on muutenkin ongelmia julkisuuslain noudattamisessa, olisi erittäin perusteltua tutkia ja tarkastella organisaatiota, jossa salaaminen on syystäkin ytimessä. Lisäksi Puolustusvoimien järjestämät maanpuolustuskurssit luovat toimittajille mahdollisuuden epäterveiden sidonnaisuuksien syntymiselle. Kun pääset eliitin sisäpiiriin, tarkasteletko instituutiota enää kriittisesti?”
Jyrki Lehtola
kirjailija ja pakinoitsija
”Mediassa vaietaan ainakin siitä, kuinka alas mediassa on vajottu, kun puuttuu uskallus katsoa itseensä. Kun sukupolvet ovat vaihtuneet, päällimmäisenä alkaa näkyä narsismin ja laiskuuden yhdistelmä, joka tuottaa vain minä-kirjoittamista. En halua maksaa toisten tunteista.
Olen haaveillut, että joku Helsingin Sanomissa alkaisi kirjoittaa viikoittain siitä, missä Hesari on epäonnistunut. Se voisi olla lehden luetuimpia palstoja. Toisaalta Hesarilla menee kaupallisesti hyvin, ja kun menee hyvin, ei kannata tehdä mitään.
Toimitusten johdossa kierrätetään helppoja tyyppejä sen sijaan, että joku sanoisi, että kamoon, pidät popcornin syömisestä elokuvissa, mitä sitten, ei tätä voi julkaista.
Mediassa vaietaan myös biologisesta sukupuolesta. Kukaan ei nauranut, kun Tammen tiedotuspäällikkö pyysi anteeksi, että Tammi julkaisi Pride-viikolla kuvan J. K. Rowlingin romaanin käännöksen kannesta.
Tuija Siltamäen päätoimittama Ylioppilaslehti on tällä hetkellä Suomen virkein lehti. Siellä seurataan ylioppilaslehtien historiallista velvollisuutta näsäviisauteen.”
Kalle Heiskanen
Tamminiemen pesänjakajat -kirjan työryhmän jäsen, Pohjalaisen ja Turun Sanomien entinen päätoimittaja
”Suomalaisen journalismin nykyistä tilannetta ei voi millään tavalla verrata 70-luvun loppuun ja 80-luvun alkuun. Meillä ei enää ole samanlaisia tabuja kuin Kekkonen ja Neuvostoliitto olivat silloin. Tilanne on tältä osin huomattavasti parempi.
Sen sijaan ongelmaksi muodostuu se, että toimitusten resursseja on kautta linjan leikattu niin paljon, että syntyy väistämättä erilaisia asioita, joihin ei puututa – kuten kuprut julkisissa hankinnoissa jo niiden valmisteluvaiheissa. Kun perusteelliseen analyysiin jää aiempaa vähemmän aikaa, sokeita pisteitä tulee entistä enemmän.
Meillä on suosittu presidentti, joka tekee erittäin tärkeää unilukkarin työtä. Se vaatisi kuitenkin vastapainoksi riittävän kokeneita, puolustuspolitiikkaa ja eurooppalaista talouspolitiikkaa tuntevia toimittajia, jotka pystyisivät asiallisella tavalla haastamaan istuvaa presidenttiä. Siitä tulisi tärkeää vuoropuhelua, ja luulisin, että presidenttikin olisi tyytyväinen.”
Mikko Hautakangas
Sovittelujournalismi-hankkeen tutkija, Tampereen yliopisto
”Toimittajille pitämissämme työpajoissa olemme selvittäneet konfliktiherkkinä pidettyjä aiheita. Sen perusteella en näkisi, että joihinkin aiheisiin ei uskallettaisi tarttua, vaan että on olemassa aiheita, jotka näyttäytyvät toimittajille hankalina ja vaativat heidän mielestään erityistä varautumista.
Hankaluutta näyttää olevan ainakin kahdenlaista: poliittisen vallan käsittelemiseen liittyvää hankaluutta, kuten suhde populismiin, ja toisaalta identiteetin ja kulttuurisen vallan hankaluutta, kuten vähemmistöjen esittäminen ja susikysymys. Meillä on aiheita, joista on turvallista keskustella, ja aiheita, joissa toimittajien koetaan pyrkivän vaikuttamaan asioiden kehitykseen. Esimerkiksi keskustelu vihreiden puheenjohtajakilvasta on mietoa poliittisen pelin raportointia, jollaiseen olemme tottuneet.
Vaikka toimittajat mielellään vetoavat objektiivisuuteensa, hankalien aiheiden kohdalla tunnistetaan, että yhteiskunnallinen keskustelu on aina poliittista. Tällaisia aiheita ovat myös isot, poliisin ja Puolustusvoimien kaltaiset luottamusta edellyttävät instituutiot suomalaisen yhteiskunnan ytimessä, tai vaikka Venäjä- ja Nato-suhteet. Näiden yhteydessä helposti ajatellaan, että niistä ei voi kuka tahansa lähteä kirjoittelemaan vaan täytyy olla esimerkiksi turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt asiantuntija.”
Susanna Kuparinen
teatteriohjaaja, toimittaja
”Mediassa on kaksi kaistaa hyvinvointivaltiosta ja leikkauksista kirjoittamiseen. Yhtäällä ovat kauhutarinat siitä, miten vanhus mätänee yksin sänkyynsä muistisairaana ja sairaanhoitajat ovat stressaantuneita. Toisaalla taas on politiikan uutisointi, jossa velkaantuminen täytyy kommentaattoreiden mukaan pysäyttää. Nämä kaistat eivät yhdisty, ja tässä on sokea piste. Median pitäisi sisäistää, mitä velkarahalla tehdään.
Kun leikataan, sitä pidetään mediassa ainoana järkevänä vaihtoehtona. Kukaan ei halua olla se hippi ja vastuuton nulikka, joka kyseenalaistaa järkevän taloudenpidon. Siitä tulee toimittajalle nolo olo, ja niin tulee minullekin. Tunnen rikkovani sääntöjä.
Iltalehdessä vuonna 2018 julkaistu Olli Ainolan juttu Kelan sekoilusta perusturvan kanssa näytti hienosti, miten huono-osaiset joutuivat pulaan. Pulassa olevat ihmiset kaipaavat journalismia, joissa näytetään syy-seuraussuhteet. Nämä virkamiehet ovat halunneet tätä, siitä ovat seuranneet nämä asiat, ja sen takia sä olet kusessa.”
