Juttelin Teen Voguen päätoimittajan kanssa ja aloin ajatella, mitä jos printti ei kuolekaan.
Teen Vogue on ihana media. Se lanseerattiin 2003 maailmankuulun emolehtensä Voguen pikkusisareksi. Lähinnä teini-ikäisille suunnattu lehti oli isosisartaan pienempikokoinen muoti- ja kauneusjulkaisu. Kymmenisen vuotta sitten lehti alkoi siirtyä verkkoon – jonne sen kohdeyleisö oli häipynyt jo ajat sitten. Kävi kuten monelle julkaisulle ennen ja jälkeen Teen Voguen: ensin lehti harvensi ilmestymistään, kunnes vuonna 2017 printti kuoli kokonaan.
Samaan aikaan verkossa alkoi tapahtua ihmeitä. Teen Voguen kävijämäärä alkoi nousta. Yhden vuoden aikana julkaisu nosti verkkokävijämääränsä 2,9 miljoonasta 7,9 miljoonaan. Tällä hetkellä Teen Voguen kuukausittainen kävijämäärä on 8,7 miljoonaa. Lisäksi sillä on Tiktokissa 1,7 miljoonaa ja Instagramissa 4,3 miljoonaa seuraajaa. Kasvun taustalla on uusi sisältöalue: Teen Vogue on alkanut kirjoittaa politiikasta. Sillä on omia politiikan toimittajia ja politiikalle oma alasivunsa. Muita alasivuja ovat tyyli, kulttuuri ja identiteetti.
Mutta miksi printti ei kuolisi, jos nuorisokin jo rynnii verkkoon lukemaan politiikan uutisia muotilehden sivuilta?
”Nuoriso tietää, että älypuhelin nakertaa käyttäjänsä keskittymiskyvyn kuin kuolemankello mökkihirret. Edelläkävijät luopuvat älypuhelimistaan.”
Muutamastakin syystä, huomautti Teen Voguen päätoimittaja. Ensinnäkin: nuoriso on fiksua. Nuoriso tietää, että älypuhelin nakertaa käyttäjänsä keskittymiskyvyn kuin kuolemankello mökkihirret. Edelläkävijät luopuvat älypuhelimistaan, säätelevät ruutuaikaansa ja estävät uutismedioita lähettämästä puhelimiinsa notifikaatioita. Piipittävä ja välkkyvä puhelin ei ole trendikäs, uusvanha dumbphone on.
Toiseksi: printillä on retroarvoa ja retro trendaa. Sen tietää jokainen Flow-festarinsa suorittanut. Voiko korvalappustereoiden ja pokkarikameroiden rinnalle ilmestyä printtilehti? Ehkä. Ehkä hetkeksi? Tai ehkä kuitenkaan ei, niin suloista (ja ehkä myös vähän harhaista) kuin se olisikaan. Sillä mikään ei muutu niin nopeasti kuin trendit. Eikä koskaan aikaisemminkaan ole käynyt niin, että nuoremmat sukupolvet omaksuisivat vanhempien sukupolvien mediankäyttötapoja vanhetessaan. Nettisivut tai printti eivät ala kiinnostaa vain siksi, että ikää tulisi lisää.
Siksi suunnan pitäisikin olla toinen. Sen sijaan, että toivoisimme nuorison tarttuvan retropäissään printtiin, kannattaisi digilukemisesta tehdä asteen – jopa kaksi – miellyttävämpää. Ja siinä paras kirittäjä on printti.
Printti on miellyttävin ja aivoystävällisin tapa lukea sanomalehteä. Sen ulkoasua on työstetty vuosikymmeniä. Printissä hierarkia on paikallaan ja kuvat oikeuksissaan. Ja juuri siihen digilukemisenkin pitäisi tähdätä. Sen pitäisi olla käyttäjälle mukavaa, keskittymiseen houkuttelevaa.
Yksi printin erityispiirteistä on siihen liittyvä imu. Parhaimmillaan kahvi on ehtinyt jo jäähtyä, kun printti on vienyt mukanaan. Kuinka monta kertaa niin on käynyt digilukemisen äärellä? Suomessa säröttömintä lukukokemusta tarjoilevat sähkökirjat ja pitkiä juttuja julkaiseva Long Play. Muidenkin kannattaisi. Ei vain siksi, että se saattaa tehdä hyvää ihmiskunnalle, vaan myös siksi, että se saattaa olla nykyistä digilukemista parempi bisnes.
